Tässä osassa olen käsitellyt seuraavia aiheita:

• Töitteni sisältö
• Helsinki aiheiset työt 1974-
• Hissit, kellarit ja rotat
• Kesät Lapissa 1954-
• Lapsuuteni kauheat junamatkat
• Kesät työleireillä 1969–1979
• Matka hiilikaivokseen 1970
• Työleirit Pohjois-Irlannista 1971
• Opiskelu Leningradissa 1976–1978
• Matkat Euroopassa
• Takaisin Irlantiin 1983
• Matkat Italiaan
• Työskentelyä Irlannissa 1985
• Työskentelyä yleensä
• Äitini oli managerini ja mieheni on tekninen avustajani

Lapsuuden kuvat ovat isäni ottamia. Kuvia napsauttamalla näet ne suuremmassa koossa.

 

 Töitteni sisältö

Kun kerron tässä elämän kokemuksistani, en halua että töistäni tehtäisi yksiviivaisia tulkintoja kertomusteni (kertomani) perusteella. Siksi töitteni pelkistetyt nimetkin antavat katsojalle vapauden tulkita niitä omien kokemustensa kautta. Kuviani on usein moitittu synkiksi, mutta on ihmisiä, jotka näkevät niissä myös positiivisia tapahtumia. Olen Suomen Taidegraafikkojen Sampo näyttelyn (1985) luettelossa esittänyt tämän saman ajatuksen seuraavasti: Töitteni lähtökohtana aina jokin kokemus, muisto, uni…, josta en saa rauhaa ennen kuin kuvaamalla yritän kokea kaiken uudelleen. ”Lavastan”, kokoan palasia, tarina kehittyy ja muuttuu, mutta joskus unohtuu, katoaa kokonaan tullakseen esille aivan uudessa muodossa. Ehkä vasta näyttelykokonaisuus vapauttaa minut tästä ”menneisyyden aaveesta” ja uusi astuu tilalle.

 

60 ja 70-luku olivat aikoja, jotka jättivät lähtemättömän vaikutuksen, moneen taiteilijaan. Oli tärkeää osallistua. vaikeaa oli, että tämä vaatimus esitettiin myös itse taiteen tekemiseen. Tein valtavan määrän erilaisia luonnoksia esim. ihmisten keskellä kadulla makaavista ihmisistä, joita kukaan ei auttanut. Myös yksinäiset yömajojen asukkaat tulivat luonnoksiini usein. Vietnamin lapset synnyttivät myös luonnoksia, mutta mitä kauemmaksi ja vieraammaksi aihe meni, sitä vaikeampaa oli sitä toteuttaa. Siksi oli helpottavaa lukea Andrej Tarkovskin jyrkkä lause: ”Rohkeus on olla oma itsensä ja tietää omat rajansa. Se, että tekee jotakin oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, on aina tunnistettavissa. On hurskastelua, kuvata jotain itselleen vierasta”.
Luis Bunuel on taas sanonut rajusti: ”Tee vaikka hyvää, keskinkertaista tai huonoa, mutta älä koskaan mitään mikä on vastoin omaa ideologiaasi, omatuntoasi, vaikka kuolisit nälkään”. Olen soveltanut tätä ohjenuoraa useasti, kun minulta on pyydetty tilaustöitä, joissa sanellaan tarkkaan mitä kuvan pitäisi esittää eli olen kieltätynyt kaikista näistä tilaustöistä. Nälkää ei minun ole onneksi tarvinnut nähdä.

Jo 90-luvulta alkaen on tullut tavaksi etsiä aiheita selailemalla lehtiä. Tämä tapa tehdä töitä tuntuu minusta vieraalta. Olen aina ollut tarkka, että käytän vain omia valokuviani töiden pohjana. Yksi poikkeus minulla on: valimokuva, jonka tein kouluaikana. Omat kuvani olen ottanut aina saadakseni ideoita tulevia grafiikantöitä varten. Ideat ovat aina liittyneet omiin kokemuksiini. Vaikka työleireillä esim. Pohjois-Irlannissa, kattilanpaikkaajien leirillä sekä kaivoksessa vierailu olivat unohtumattomia kokemuksia, mutta kuitenkin niiden kuvaaminen grafiikan töissäni oli irrallaan muusta tekemisestäni.

 

Aina käydessäni Berliinissä, vierailen Käthe Kolwitz museossa Fasanien Strasella. Ja aina herättää yhä uudelleen ihmetystä kuinka hyvin hän on pystynyt kuvaamaan sitä toista Saksaa, jossa vastuttettiin sotaa ja elettiin äärimmäisessä kurjuudessa. En tiedä toista kuvataiteilijaa, joka puhuttelee kuvillaan niin voimakkaasti.

Olen aina pitänyt myös Anselm Kieferin töistä. Yllättäen minulle selvisi, että olemme samoihin aikoihin käsitelleet samaa aihetta, jopa niin että jotkin luonnoksistani muistuttavat suuresti työtä nimeltä Bohemia lies on sea, 1996. Kieferin työ koostuu useasta saman aiheisesta työstä, jotka täyttävät koko seinän.  Aikaisemmin olin tehnyt lukuisia luonnoksia Irlannissa Wiclowin vuorilla, mistä ystäväni olivat vuokranneet mökin. Sama aihe kummitteli mielessäni vuosia ja luonnokset lisääntyvät. Pääsin aiheesta eroon ainakin joksikin aikaa tehtyäni työn Tie merelle 1998. Suurin yllätys minulle oli Kieferin työn nimi. Aihe ei niinkään yllättänyt, sillä kun tarkemmin muistelee, esiintyy se toistuvasti esim. vanhoissa elokuvissa.

Nuorena mnuun suuren vaikutuksen tekivät Edward Hopperin ja Giorgio de Chiricon työt. En voi kieltää, etteivätkö ne olisi vaikuttaneet jossain määrin töihini.

Kotimaisista taiteilijoista pidin nuorena ja pidänyhä  Eino Ahosen grafiikan töistä. Katselin niitä lukioaikana luokkani seinällä aivan pääni yläpuolella. Munkkiniemen yhteiskoulussa oli käytössä systeemi, jossa opettajat pysyivät luokissaan ja oppilaat kiersivät luokasta toiseen tuntien mukaan. Joten Ahosen töitä näin vain Arne Saarisen Suomen kielen tunneilla. Kouluaikoina näin myös Ulla Rantasen piirroksia Taidehallissa ja ne tekivät suuren vaikutuksen.

 

 

Helsinki aiheiset työt 1974-

    

Kuvia Kalliosta  

Tein 1970-luvulla ja 1980 luvun alussa myös useita Helsinki aiheisia töitä. Työt syntyivät samalla tavalla, kuin Leningradin työt. Kävelin järjestelmällisesti Helsingin katuja etenkin Kalliossa ja Vallilassa. Valokuvasin kaiken mielenkiintoisen ja käytin kuvia apuna grafiikantöitäni tehdessäni.

Lapsuuden muistoja

     

Kesä kaupungissa                                               Pikkuveljeni ensiaskeleet Mannerheimintiellä 1951

 

Koti Meilahdessa

Asuin  lapsuuteni Helsingin Meilahdessa Kuusitiellä aivan Mannerheimintien läheisyydessä. Kympin ratikan päätepysäkki näkyi ikkunastamme.  Täytyy tunnustaa, vaikka vietimme kivoja kesiä etenkin Lapissa, tuntui aina kodikkaalta kun ratikan ääni kuului kesäiltoina avoimesta ikkunasta ja tuuditti minut uneen. Kuusihenkinen perheemme asui viidennessä kerroksessa kahden huoneen ja keittiön asunnossa. Toisessa huoneessa isäni istui työpöytänsä ääressä ja tuijotti mikroskooppiin ja äitini kirjoitti kirjoituskoneella puhtaaksi isäni tutkimuksia. Turvallinen kirjoituskoneen naputus kantautui suljetun lasioven takaa. Isämme käytti mikroskooppiaan myös meidän lasten valistamiseen esm. miltä kuravesi näytti mikroskoopilla katsottuna. Jotain matoja siinä näkyi liikkuvan, mutta ei se meitä paljon hetkauttanut. Keräsimme näet kadulle heitettyjä purukumin jämiä ja pistimme ne suuhumme. (Meiltä oli ankarasti kielletty purukumin syönti).

 

Kuraleikkejä keväällä 1953                                  Me sisarukset kesällä 1951

Asuntomme ei tuntunut ahtaalta, koska vietimme suurimman osan aikaa pihalla. Perheet olivat suuria siihen aikaan eikä kavereista ollut pulaa. Isäni kuvasi töittensä lomassa meitä lapsia kaiken minkä ehti. Hänellä oli yliopstosta lainassa eri kameroita, joita hän käytti mm. mikroskooppisten kuvien (kasvitautien ja erityisesti niissä esiityvien homekasvustojen) kuvaamiseen. Valokuvauksen ohella isäni oli innostunut elokuvista. Hän oli lapsena nähnyt elokuvia jo 20-luvun Viipurissa. Mannerheimintiellä Tullipuomintalossa oli elokuvateatteri Sininen kuu, jossa kävimme usein Sunnuntaina katsomassa Non Stoppia eli jatkuvasti pyörivää piirrettyjen, uutiskatsausten ja mykänajan sankarien: Chaplinin, Buster Keatonin, Harold Loydin ja Ohukaisen ja Paksukaisen elokuvia.

Isäni sisko Aili-täti taas vieraillessaan meillä vihkiytti meitä kuvataiteen saloihin. Kokeilimme eri menetelmiä esim. emalitöitä, perunapainantaa jne. ja myöhemmin patiikkitöitä. Me kaikki sisarukset olimme hyviä piirtämään, enkä erottunut mitenkään joukosta (voitimme oppikoulussa kukin vuorollamme piirustuskilpailuja).

 

Hissi, kellari ja rotat

Rapussamme oli meitä lapsia aina kiehtova hissi, jonka käyttäminen oli ankarasti kielletty. Kerran kuitenkin päätin kokeilla, miltä tuntuu ajella yksin hissillä ja tietenkin hissi jäi kerrosten väliin. Siellä sitten paruin täyttä kurkkua, kunnes joku kutsui talonmiehen apuun. En muista mitä muita seuraamuksia sain tästä reissusta kuin ikuisen hissikammon. Hissin ääni oli kuitenkin yksi kaupungin ääniä, jotka kuuluivat asuntoomme. Minulla oli tapana tehdä joka ilta ennen nukkumiaan menoa tarkastuskierros asunnossamme, olivatko hellan nappulat ja hanat varmasti suljettu. Ulko-ovi oli myös tarkastelun kohteena. Oliko ovi lukossa ja varmuusketju päällä, silloin kun koko perhe oli kotona. Mutta jos esim. isä oli myöhään poissa, varmuusketju ei saanut olla päällä. Jos isä viipyi myöhään, kuuntelin herkeämättä hissin ääntä toiveikkaana, että se pysähtyisi vihdoin meidän kerrokseen.

Jokaisessa kerroksessa oli kannella varustettu roskakuilun aukko ja pihalla isot huoneet, joihin roskat putosivat. Roskakuilut vilisivät rottia ja ne levisivät myös talon kellariin. Rouva Talonmies järjesti meille lapsille usein rottajahteja, joissa taskulampuin ja mailoin varustettuna hiippailimme pimeässä kellarissa. Muistan, että saimme useitakin rottia pois päiviltä. Ikävintä oli että rotat saattoivat viemäreitä pitkin päästä asuntoihin asti.

Leikimme kellarissa usein myös piilosta ja tämän seurauksena sain myös kellarikammon.

Melkein jokaisessa jännitys elokuvassa kellarit ja parkkihallit ovat veristen surmien näyttämönä. En varmaan ole yksin tämän kellari kammon kanssa.

 

Rakennusleikkejä 1948 ja 1950

Talomme vieressä oli pikkukallio, jonka omistuksesta kävimme “veristä” taistelua naapuri talojen lasten kanssa. Talvella rakensimme sinne valtavia lumilinnoja. Vauhti oli pihalla joskus niin kiihkeätä, että äitimme joutui kuljettamaan meitä ensiapuasemalle niin usein, että olimme jo tuttuja siellä. Taksiasema oli kadun toisella puolella ja hekin näyttivät tuntevan Salosen lapset. Vastapäisessä talossa oli myös yhteissauna, jossa kävimme naisten vuorolla. Muistan lauteilta vain valtavan määrän “vaalenpunaista lihaa” ja kauhean metelin.

  

Maisema Puu-Pasilasta  1973                                                       Kauppatorin rannassa jalassa “elefanttikengät” 1955

Teimme silloin usein retkiä koko perheen voimalla Helsingin ympäristöön, mutta parhaimmat muistot minulla on Puu Pasilasta (jota ei enää ole). Pasilassa oli kaunis paviljonkimainen kioskirakennus, josta meille ostettiin jäätelöt retken päätteeksi. Meillä oli myös vihannespalsta Ilmalassa Puu-Pasilan lähellä. Äitini oli kuulemma kuokkimassa palstalla, kun tuli äkkilähtö naisten likalle. Minua on mietityttänyt, ottiko hän kuokan mukaan synnytykseen.

Kävin kouluaikana useita kertoja kuvaamassa myös Puu-Pasilaa ennen kuin talot purettiin.

 

Kesät Lapissa 1954-

Lapsuuden kuvat ovat isäni ottamia

Muddusjärven Seisaaressa uintiretkellä 1954

Kesällä 1971 olin Inarin Muddusniemessä muutaman kuukauden töissä Isäni apulaisena. Keräsin “kasvinäytteitä” soutamalla pitkin Muddusjärven rantoja. Koin unohtumattoman “tapaamisen” seisoessani rämesuolla keskellä “suonsilmiä”, kun metsästä yhtäkkiä ilmestyi iso hirvasporo komeine sarvineen. Se tuijotti minua tovin herkeämättä  ja sitten äkkiä katosi takaisin metsään. Seisoin suomättäällä “suosilmien” ympäröimänä eli yksikin väärä liike ja olisin juuttunut suohon.

Yöt olivat valoisia, ja meillä koetilan asukkailla oli tapana pelata korttia myöhään yöhön Aikion vanhaisäntä vieraana kossupullon kanssa. Samalla seurattiin kuka oli liikkeellä järven selällä, joka ikkunalaudalla oli kiikari ja niemestä näkyi joka suuntaan. Koetilalla oli tutkittu vuosia miten valoisat yöt vaikuttivat kasvien kasvunopeuteen verrattuna siihen kun osa kasveista peitettiin yön ajaksi. Jokainen teki vuorollaan  mittauksia, toisin sanoen mitattiin valon määrää eri mittareilla ja kasvien pituus useita kertoja yössä. Ajoin pyörällä koekentälle ja olin erikoisvarusteissa sääskiparvia vastaan, jotka tuppautuivat jopa silmälasien alle. Positiiviset kokemukset kuitenkin voittivat pienen sääskivaivan.

Uskomaton  huumaava Lapin luonnon tuoksu, vaivaiskoivut, suopursut jne. jota en ole aistinut missään muualla.  Muddusjärven kirkasvesi ja valkoinen, joskus jopa vaalean punertava hiekkapohja, veden liplatus rantoja vasten sekä ihmisten aitous, kiireettömyys. Tämä lyhyt vierailu Lapissa toi mieleeni lapsuuteni kesät Lapissa ja tein useita grafiikan töitä näiden muistojen innoittamana.

Ymmärsin  myös miksi isäni oli joka vuosi aina uudestaan jaksanut lähteä töihin koetilalle, joskus jo toukokuun alussa, vaikka  koetila saattoi olla vielä lumen peitossa. Äidilleni tämä tietenkin oli rankkaa, jos kesää ei koko perheen voimalla voinut viettää Lapissa. Vuokrasimme kuitenkin joka kesä ympäri etelä Suomea eri talon koko kesäksi; Urjalasta, Längelmävedeltä, Lopelta jne.. Kaikki talot olivat järven rannalla, joten kalastaminen jatkui. Osa taloista oli täysin autiona, ilman kalustusta, jopa ikkunoita oli rikki. Nukuimme olkipatjoilla ja ostimme lähitiloilta maidon ja vihannekset. Äidilläni oli ihmeellinen kyky tehdä paikat kodikkaiksi ja me viihdyimme.

Isäni matkalla Muddusniemeen, minne ei päässyt muuten kuin veneellä

Isäni Arvi Salonen toimi Helsingin Yliopiston koetilalla ensin amanuensina ja myöhemmin “johtajana” aina neljäkymmenluvun lopusta alkaen ja saimme koko perheen voimalla viettää siellä useita kesiä. Olin neljä vuotias, kun ensi kerran matkustimme (äiti ja me neljä lasta) ensin junalla ja sitten linja-autolla loputtamattoman pitkän matkan Muddusjärvelle, Hyljelahteen, joka sijaitsee Inarin ja Kaamasen puolivälissä. Vanhoissa kolisevissa linja-autoissa haisi silloin bensa ja tupakka, joten istuin osan matkaa oksennuspussi suun edessä, mutta sitten kiemurtelevaan hiekkatiehen tottui ja maisemat ikkunasta alkoivat kiinnostaa. Saavuimme perille keskellä yötä ja isä oli tietenkin vastassa. Matka majoituspaikkaan tehtiin pienellä veneellä, joka oli varustettu perämoottorilla, neljän hevosvoiman Pentalla.

Vanhan Korppilan pihalla 1954

Asuimme Lapissa koko kesän paikallisilta Aikioilta vuokraamissa taloissa. Ensin pienessä Korppilassa, mikä oli harmaa hirsitalo. Se sijaitsi niin erillään muusta asutuksesta, että joskus näimme karhun jälkiä aivan pihamme vieressä. Ne olivat varmaankin syöneet lakkoja. Seuravana kesänä saimme vuokrattua isomman talon, joka oli nähtävästi toiminut aikaisemmin kouluna. Pihalla oli iso ulkohuusi, poronlihan kuivaustelineet sekä savusauna, josta tulimme joskus mustina ulos. Talo oli niemessä ja joskus vastarannalla lappalaiset ”joikuvat”, pyytäessään kyytiä salmen yli.

Naapuri tilalla oli hevosia ja sikoja, jotka joskus pääsivät karkuun aitauksestaan. Hevosia me kaikki pelkäsimme, koska ne laukkasivat hullun lailla pihallamme. Sikoja lähdimme kuitenkin joukolla pyydystämään naapuritilan poikien kanssa. Naapuritilalla oli myös navetta, jossa opin lypsämään. Muistan että pieni villatakkini haisi pitkään lypsämäni lehmän maidolta.

    

Verkkojen puhdistusta, Jäämeren rannalla,  Bussimatkan tauolla

Otimme kaiken irti kesästämme, kalastimme verkoilla ja virveleillä. Söimme melkein aina kalaa, välillä haukea, ”harjusta,” ahvenia, taimenia ja lohta. Kiipesimme vaaroille ja opimme kävelemään metsässä poronpolkuja seuraten. Isällä oli tietenkin hyvät kartat, joissa näkyi jokainen lampi ja puro. Keräsimme kasveja ja opimme tunnistamaan lintuja; piekanahaukka, kalasääksi ja taivaanvuohi jne. Turisteja liikkui silloin vielä harvoin eikä kesämökkejä ollut vielä rakennettu näin pohjoiseen.

Teimme kaikki matkat joko veneellä soutaen tai pidemmät kauppamatkat Kaamasjokea pitkin Kaamaseen pienellä ”putkuttavalla” perämoottorilla. Joki kiemurteli läpi tulvaniittyjen, joilla suovilla ja  kullerot kukkivat. Kaamasessa oli sekatavarakauppa, jossa myytiin melkein kaikkea. Teimme myös useita matkoja Norjan puolelle, jäämeren rannalle. Sodan jäljet näkyivät siellä pitkään. Koko ranta Lakselvissa, Porsangerin vuonon pohjukka, oli saksalaisten hylkäämien tankkien ym. sotaromun peitossa.

Totuimme sääskiin ja mäkäräisiin ja keräsimme lakkoja, karpaloita ja mustikoita. Nautimme elämästä. Lappi oli kaikki kaikessa isälleni ja äidillemme. Mutta 50-luvun Lapissa oli myös ”pimeä puolensa”, Lapin sodan jättämät jäljet. Metsissä lojui vielä saksalaisten jälkeensä jättämää metalliroinaa: rikkinäisiä kypäriä, astioita, jopa hetekoita, mutta kauhein ”jälki” oli erilaiset ammukset (miinat) tai niiden osat. Muistan elävästi äitini juoksevan kauhuissaan kädet ojossa ja kasvot kalpeina, huutaen kovalla äänellä jotain käsittämätöntä meille lapsille. Olimme leikkimässä naapurin poikien kanssa ja joku oli löytänyt kuparinvärisen metalli putken, jota sitten heittelimme toisillemme. Onneksi se oli vain tyhjä maamiinan kuori.

Koetilalla vieraili paljon ulkolaisia ryhmiä, joille äitini toimi usein tulkkina (äitni oli ollut nuorena Lontoossa vuoden “piikomassa”). Jopa Edwin Linkomies perheineen vieraili koetilalla ja isäni paistoi heille lettuja. Koetilalla oli kuitenkin oma keittäjä, koska siellä harjoitteli aina liuta Maatalous ja metsätieteen opiskelijoita. Kun me lapset olimme vanhempia, kiipesimme myös lähituntureille luonnon omia merkkejä seuraten. Silloin Muddusniemen koetilalle oli jo valmistunut uusi päärakennus ja saimme asua vanhassa talossa.

Lapsuuden kauheat junamatkat

Pitkät junamatkat Helsingistä Rovaniemelle olivat minulle kuitenkin lapsena raskas kokemus. Voin vain kuvitella pienen tytön makaavan jäykkänä silmät suurina, herkeämättä kuunnellen junan ääniä. Olin varmaan nähnyt valokuvia, Suomen kuvalehdestä tai Lifelehdestä, junan edessä seisovista keskitysleirille matkaavista lapsista, tavarajunista, joiden ”ikkunoista” näkyi silmiä jne. (Isäni, joka harrasti valokuvausta, osti usein näitä lehtiä vaikka perheemme talous oli usein kovilla). Myös kuvat Unkarin tapahtumista 1950-luvulla, junien ikkunoista kurkottavista ihmisistä, olivat jääneet ahdistavina ja pelottavina mieleeni.

 

 Minä “luen” uutisia

Erityisen pelottava oli veturin ja vaunujen vaihdot esim. Riihimäen asemalla. Juna kolisteli loputtoman tuntuisesti ratapihalla edestakaisin tai seisoi paikallaan. Rauhoitun vasta kun juna vihdoin lähti liikkeelle, pysähtyi seuraavalle asemalle ja kuulin kuulutukset, että juna on menossa varmasti Rovaniemelle. (Aloin jo opiskeluaikana suunnittelemaan ratapiha-aiheisia töitä). Samanlaisia tuntemuksia kuin lapsuudessa minulle tuli, kun matkustin junalla Euroopan halki Firenzeen. Esim. Sveitsin läpi matkustettaessa oli lukuisia isoja ratapihoja ja tunneleita, joiden läpi juna kolisteli verhot heiluen. Kun näin Woody Allenin elokuvan Stardust memories, jossa hän istuu kolisevassa junassa valojen vilkkuessa ohi kiitävillä asemilla, koko työn muoto lopulta loksahti paikalleen. Rakensin ensin työtä varten pienoismallin, jonka valaisin ylhäältäpäin ja sain siten varjot paikalleen. Tein siitä useamman version, mutta näyttelyn lähestyessä minun täytyi keskittyä toteuttamaan yhtä ideaa. Myös Andrej Tarkovskin Stalkerissa oli useita mieleenpainuvia junakohtauksia, mutta erityisesti elokuvan loppu on vaikuttava ohi ajavien junien tärisyttäessä koko taloa, vesi läikkyy lasissa jne..

     

Kuvia ratapihoilta

Olin valokuvannut ja piirtänyt ja lukuisia luonnoksia tavaravaunuista ja ratapihoista, mutta ainoastaan yksiaiheeseen liittyvä työ valmistui 1987: ”Matka unessa.” Asemakuvia olen tehnyt useampia eri vuosina, mutta niihin melkein kaikkiin liittyy enemmänkin vapaus, mahdollisuus nähdä ja kokea jotain uutta. Asemalaiturit eivät liity ”Matkalla” aiheeseen vaan ovat minulle toisenlaisia ratapihoja..

 

Kesät työleireillä 1969-1979

Myös Pohjois-Irlannista ja Walesista sain muutaman aiheen. Olin työleireillä Isossa Britanniassa heti lukion jälkeen. Koska se oli halvin tapa matkustaa ja työ lasten kanssa, ruoka- ja majoituspalkalla, oli mielekästä ja mielenkiintoista. Opin myös puhumaan englantia ja sain lukuisia ystäviä. Ensimmäinen työleirini minulle suorastaan järkytys, siellä näkemäni köyhyys ja kurjuus olivat minulle uutta. Munkkiniemen yhteiskoulun kasvattina (olin silloin 19 vuotias ja samana syksynä kirjoitin ylioppilaaksi, koska reputin keväällä ruotsin kielessä) minulle oli hyvin vähän opetettu nykypäivän Brittein saarista. Siellä asui kuningatar, Skotlannissa oli linnoja ja kilttihameet miehillä jne..

Cardiffissa, Walesissa jouduimme suoraan slummiin, jossa vietimme suurimman osan työleiriaikaa.Majoituimme paikalliseen kouluun ja yövyimme urheilusalin lattialla, naiset toisen seinän vierellä ja miehet vastakkaisella puolella. Suuri joukko lapsia tuli joka aamu eväineen läheiselle ruohokentälle (ainoa vihreä läiskä koko alueella). Järjestimme siellä  piirileikkejä ym. ja yritimme piirtää kyhäämiemme alustojen päällä. Osa lapsista oli siirtolaisia Pakistanista ja he elivät tosi vaatimattomissa olosuhteissa. Saatoimme joskus Pakistanista kotoisin olevaa isoa sisarjoukkoa kotiin ja näimme miten köyhästi he asuivat. Lapset olivat suloisia, mutta olivat likaisia ja haisivat pahalle. Tämä ei ollut mitenkään tavallista vaan jokin oli todella pahasti pielessä. Osa lapsista ei suostunut pitämään näitä lapsia käsistä, äiti oli kuulemma kieltänyt. (Yleensä slummikorttelien lapset haisivat imelille karamelleille ja mehujäälle, joita he söivät nälkäänsä.) Meillekin teki tiukkaa ottaa heidän käsistään karhuvatukoita, joita he keräsivät iloisina kentän laidan pusikoista.

 

 

Junarata erotti ja varmaan yhä erottaa yhteiskuntaluokat toisistaan. Ihmisillä ei ole mitään tarvetta mennä radan toiselle puolelle kapeita rautatiesiltoja pitkin, koska työpaikat, koulut ja kaupat olivat lähettyvillä. Alueella, jossa olimme, ohitimme joka päivä lihakaupan, jonka haju oli vaati totuttelua. Jouduimme kuitenkin ostamaan sieltä myös omat ruokamme. Teimme itse vuorotellen ateriat. Meillä ei ollut käytössä edes jääkaappia. Mutta onneksi kukaan ei sairastunut

Leikinohjausta kaivosmiesten lasten parissa   1970

Matka hiilikaivokseen

Leireillä sain myös muita kokemuksia, joita en pysty unohtamaan: esim. pääsin ”vierailemaan” hiilikaivoksessa. Päivisin leikimme kaivosmiesten lasten kanssa kylän ainoalla vihreällä läikällä; jalkapallokentällä.

Matkasimme ensin hissillä ja sitten avonaisilla vaunuilla alas kaivoskuiluun ja kävelimme n. kolme kilometriä, välillä jopa ryömien käytävälle juuttuneiden hiilivaunujen yli ahtaassa käytävässä, suurelle louhintapaikalle, missä oli valtava meteli. Oli vaikea kuvitella, että nämä sadat miehet voivat tehdä tämän matkan useita kertoja päivässä (ruokataukoa ei voi pitää louhintapaikalla), joka arkipäivä. Jotkut miehet makasivat kuljetushihnalla hiilien päällä välttyäkseen kävelemiseltä. Hihnalla matkustaminen oli kuitenkin ankarasti kielletty.

Ennen lähtöä meille annettiin raskaat lampulla varustetut kypärät (lampun akku kiinnitettiin vyötärölle). Kirjoitimme nimemme isoon kirjaan, jossa jokainen alas menijä numeroitiin. Saimme vastaavan numeron kolikon muodossa kaulaamme. Olin vanhin meistä työleiriläisistä, jotka menivät kaivokseen (vaikka olin vasta täyttänyt 21 vuotta). Minut pistettiin siksi toimimaan vastuuhenkilönä ja allekirjoittamaan nimeni koko ryhmän jälkeen. Kun vihdoin usean tunnin kävelyn jälkeen nousimme hissillä takaisin ylös, olimme pikimustia vaatteita ja kasvoja myöten. Joillakin oli kyynelnoro valunut noen läpi pitkin poskia. Kaivoskäytävän päässä meitä oli ollut vastassa louhintaa tekevä iso mies kasvot veressä. Hän oli vihainen ja ihmeissään, miksi me tulimme sinne itkemään.

Minulla ei tietenkään ole yhtään valokuvaa tästä kokemuksesta, kameraa ei sinne voinut ottaa, ensinnäkin se olisi hajonnut. (Silloin minulla oli vielä onneton vanhanaikainen automaattikamera kunnes ostin 1972 opintolainalla käytetyn Canonin, järjestelmäkameran.)

Kaivoskokemuksesta en osannut tehdä yhtäkään työtä, vaikka näen sen yhä mielessäni kuva kuvalta. Ainoa asia mitä en muista: mitä tapahtui hiilipölyn pilaamille vaatteilleni?

Matkan jälkeen syntyi kuitenkin “Valimo” niminen grafiikan työ.

 Työleirit Pohjois-Irlannissa

 

Retki meren rannalle

 

Punainen medusa

Belfast

Pohjois-Irlanti oli nuorelle taideopiskelijalle myös hurja kokemus. Nyt jälkeenpäin ajatellen olimme tyhmän rohkeita osallistumaan kaikkiin tilaisuuksiin, joihin katolilaiset meitä kutsuivat. Oli vuosi 1971 jolloin levottomuudet lisääntyivät ja pommiräjähdyksiä oli jatkuvasti. ”Katolilaiset” lapset olivat täydessä sodassa ”Protestantteja vastaan ja heidän kurissa pitäminen oli vaikeaa.

Sotilas vahtii meitä koulun katolla

Jopa retkibussien kuskit meinasivat kieltää meiltä kyydit, koska lapset alkoivat heti protestanttisella alueella laulamaan kuorossa: “If you hate a Brittish Soldiers, clap your hand”, aina uudestaan ja uudestaan. Silloin vielä asuin alueet näyttivät meidän silmissämme aivan samalta. Barrikadit ja seinämaalaukset ilmestyivät myöhemmin. Asuinalueella, jossa toimimme, oli melko uusi ja alun pitäen siellä asui sekä protestantteja ja katolilaisia perheitä. Protestantti perheet muuttivat kuitenkin pian pois. jäljelle jäi pelleillä peitettyjä ikkunoitaja ovia. Alkuperäinen leirin idea oli saada katolilaiset ja protestantit lapset leikkimään yhdessä. Joten nyt järjestimme ohjelmaa vain katolilaisille lapsille.

Meillä ei ollut mitään sisätilaa, vaan leikimme ja piirsimme ankealla betonipihalla. Teimme kuitenkin paljon retkiä lasten kanssa esim.  lähi kyliin meren rannalle. Pois pääsy ankealta asuinalueelta oli heille tärkeää.

 

   Ohjelmaa pihalla

 

Tutustuimme paikallisten äitien kanssa todella hyvin. Meillä oli kylpy ja pyykinpesu vuorot eri perheiden luona ja tietenkin saimme aina kupin teetä ja jotain herkkuja sen kanssa. Kävin jopa laulamassa tai oikeasti ”huutamassa” suomalaisen laulun (Kristiina Halkolan esittämän:” Laulu rakastamisen vaikeudesta”) oikein mikrofonin kanssa äitien omissa juhlissa. Sain valtavat aplodit. Olin jotain eksoottista, kun olin Suomesta.

Derry

Olin myös Derryn (Londonderry protestanteille) pikkukaupungissa länsirannikolla, Belfastin jälkeen. Yritimme siellä saada katolilaiset protestantit lapset viettämään aikaa yhdessä paikallisella nuorison kerhotilassa. Tehtävä oli melko mahdoton, mutta leirimme aikana ei tapahtunut nuorten välillä mitään pahempia tappeluja. Derryssä oli barrikadeja Bogsiden katolilaisen työläiskaupunginosan ympärillä. Järjestimme siellä parakissa leikkejä lapsille ja meillä oli todella hauskaa. Sitten sotilaat kielsivät meitä tulemasta Bogsideen. Parakin viereissä rakennuksessa oli kuulemma polttopullovarasto.

 

 

 Minä nunnaluostarin pihalla (kuvaaja tuntematon)                                                         

Minulla oli myöhemmin ihmeellinen turhankin tuntuinen projekti pienen poikajoukon kanssa, putsasimme nunnaluostarin marmoriaitoja ja patsaita sammaleesta. Derrystä toin tuliaiseksi täitä ja osa leiriläisistä sai myös vaatetäitä kodittomien yömajasta, jossa he olivat porukalla korjaustöissä. Saimme armeijalta vilttejä jotka kihisivät kirppuja, mutta kaikkeen tottui. Belfastissa meillä oli myös armeijan viltit kirppuineen käytössä.

 

Makuutila kirpuilla

Pohjois-Irlannin jälkeen olin vielä useilla työleirillä mm. Edinburghissa 1973 ja Birminghamissa 1979

 

                                                                                                                              

Ylhäällä tytöt ja pojat Birminghamissa 1979                                      Teatteria ja juoksukilpailu Edinburgissa 1973

 

(Kirjoitan työleiri kokemuksistani oman jutun)

 

Opiskelu Leningradissa

Akatemian koulun jälkeen jatkoin grafiikan opintoja Leningradissa Repin Instituutissa. Käytin silloin paljon aikaa kaupunkiin tutustumiseen, mutta pakollisille tunneille piti osallistua. Kävelin kilometrikaupalla loputtoman pitkiä katuja. Seurasin kanavien ja Nevan rantoja joka säällä. Tein pieniä luonnoksia ja valokuvasin jonkin verran. Luin myös paljon venäläisiä klassikoita etenkin Dostojevskia olihan ”Rikos ja rangaistus” sijoitettu Pietariin niin tarkasti, että Raskolnikovin liikkeitä saattoi seurata askel askeleelta. Etsimme erään suomalaisen teatteritiedettä opiskelevan ystäväni kanssa kirjan tapahtumapaikkoja. Löysimme rapun jossa koronkiskuri asui ja portaita laskemalla löysimme itse asunnon. Löysimme myös asunnon missä Raskolnikov itse asui. Tein myöhemmin Suomessa kuvituksen Rikokseen ja rangaistukseen, joka oli esillä näyttelyssäni Katariinan galleriassa toukokuussa 1979 nimellä ”Dostojevskin jäljillä”.

Kannoin aina kirjaa mukanani, jota sitten luin jonoissa. Silloin minua ei suututtanut Leningradilaisten erikoiset jonotusjärjestelyt, kun keskityin kirjan lukuun.

 

                             

Mallina venäläiselle ystävälleni  Dickensin “Suuria odotuksia” kirjaan (lopputyö)

Bussit olivat yleensä niin täyteen pakkautuneena, ettei kirjan lukeminen onnistunut. Yksi erikoisuus bussimatkoissa oli maksaminen. Bussissa oli muutama ”maksuautomaatti” omituinen läpinäkyvä härveli, johon laitettiin 2 kopeekan kolikko sisään ja sitten vieressä oli rulla josta revittiin lippu. Maksaminen toimi yleensä niin, että lähimmälle ihmiselle annettiin kolikko ja sanottiin: ”biljetti basahlusta” ja kolikko saattoi kulkea koko vaunun läpi ja lippu tuli kohta takaisin. Jouduin joskus toimimaan rahastajana eli ottamaan kolikkoja vastaan ja jakamaan lippuja.

 

 

                 

Talvi Leningradissa oli sumuinen                                                                                                                                                                 Tallinassakin tuli käytyä

Leningradissa 1976–78 syntyi näiden kävelyretkien seurauksena sarja kanava-aiheisia töitä. Sielläkin materiaalin saanti oli vaikeaa. Luonnokset piti esitellä työhuoneen mestarille, joka leikkasi minulle pienen pieniä sinkkilaattoja. Laatat olivat tavallista paksumpia, joten niiden vedostaminen oli vaikeaa. Leningradista sain myös ensimmäisen idean loputtomiin pylväskäytäviin. Gogolin ”Viitta” elokuvassa kuljetaan useasti tällaisia käytäviä ja kun löysin Vasilin saaren Yliopiston takaa rakennuksen, jota ympäröivät pylväskäytävät, minun oli pakko tehdä siitä grafiikan työ ja niitä syntyi useampi; neljä kappaletta. Myöhemmin olen palannut samaan aiheeseen useasti.

 

 

Matkat Euroopassa

    

Retkeilymaja Pohjois-Irlannissa                        Odotushuone Lontoossa                                                                           Junanvaihto Munchenissa  1982

Matkustin 70 ja 80- luvulla paljon junalla läpi Euroopan. Näin lukuisia asemia, kun jouduin vaihtamaan junia. Kööpenhaminan asemalla junanvaihto oli aina keskellä yötä. Joskus jouduin viettämään pitempiäkin aikoja asemilla, jolloin syntyi kasa luonnoksia ja valokuvia. Asemat ja niiden tunnelma ovat muuttuneet näistä ajoista. Vanhat odotushuoneet ovat muuttuneet myymälöiksi, lippumyymälät on usein korvattu automaateilla ja upeat kattorakenteet on piilotettu. Meno asemilla on muuttunut jatkuvaksi kiireeksi. Vaikka en matkustakaa enää junilla entiseen tapaan, matkoillani asemat ovat yhä tärkeä vierailukohde.

W.G. Sebauld kirjassaan Austerlitz kuvaa entisaikojen asemien tunnelmia henkeäsalpaavalla tavalla. Kun luin kirjaa vanhat muistot etenkin Lontoon asemilta palasivat elävinä mieleeni. Lontoossa asuin retkeilymajoissa aina kolme päivää kerrallaan, jonka jälkeen täytyi vaihtaa majapaikkaa toiseen retkeilymajaan, joskus toiselle puolelle Lontoota. Tavaroitani säilytin eri asemilla riippuen missä päin kaupunkia asuin. Joka päivä täytyi käydä laittamassa 5 penceä lisää tavarasäilöön, jossa pidin reppuani tai kassiani. Asemareissuillani tuli tutuksi asemien vanhat vessat eli Lady’s, joissa aina järjestystä piti yleensä iso kovaääninen nainen. Käteen hän antoi pienen palan kiiltävää wcpaperia, jossa luki ”council property”. Kopissa sai viipyä vain hetken, ovea ei saanut lukkoon, joten vauhtia piti pitää. Sitä en muista pitikö tästä kaikesta vielä maksaa jotain.

Päivät samoilin ympäri Lontoota aina kamera valmiina. Kahviloissa ei ollut varaa istua, mutta valokuvaaminen korvasi ateriat.

Vastaantulijoita Lontoossa 1972

Taidemuseot olivat onneksi ilmaisia ja huonolla ilmalla niissä hyvä viettää aikaa.

Kun aloitin yksin matkustamisen, minulla oli todella vähän tavaraa mukanani. Makuupussi, Marikassi ja olkalaukku kameralle ym. tavaroille. Liikuimme työleireiltä yleensä porukalla liftaten, jolloin liiat tavarat olivat vain haitaksi.

Työleirit Irlannissa

 Vierailulla “Travellers’ien” kodissa

Olen vieraillut useasti Irlannissa, missä minulla on paljon ystäviä. 1983 olin viimeisellä työleirilläni Navanissa ohjaamassa ”Travellers’ien” lapsia heidän ”vapaa-aikanaan”. Minulla ei ollut aavistustakaan kävikö edes joku heistä pysyvästi koulua. Mutta lapset olivat aivan mahtavia. Meillä ei ollut mitään kurinpito-ongelmia kuten aikaisemmilla leireilläni esim. Edinburghissa ja Birminghamissa. Pääsimme vierailemaan heidän asunnoissaan; matkailuvaunuissa ja heille erityisesti suunnitelluissa vaatimattomissa ”rivitaloasunnoissa”.

Täytyy sanoa, että matkailuvaunut olivat viihtyisämpiä. Osa niistä oli parkkeerattu luvalliselle alueelle ja vaunut olivat tavallista suurempia. Niissä oli ruusutapetit, koristeelliset astiat olivat ripustettu seinille ja asunnoissa oli kodikas tunnelma.

Ensimmäinen leirini Irlannissa oli etelärannikolla  Middletonissa 1975. Silloin leirillä oli joukko PohjoisIrlantilaisia teinejä, jotka avustivat meitä “urheiluhallin” rakennustöissä. Middletonissa tutustuin useaan Irlantilaiseen, jotka ovat yhä ystäviäni. Heidän välityksellään ystäväpiirini on laajentunut ja laajenee yhä.

Matkat Italiaan

Tein ensimmäisen matkani Italiaan Firenzeen 1982 sateisena toukokuun päivänä, jolloin kevät oli myöhässä niin että puut ja pensaat vielä kukkivat. Nousin sateessa rinkka selässä ylös jyrkkää mäkeä ja kukkien terälehdet putosivat päälleni. Minua ei haitannut, että jouduin kiipeämään mäen kolmeen kertaan, koska kukaan ei tuntunut tietävän missä ”Casa Finlandese” sijaitsi. Löysin sen lopulta, vaikka minulle oli annettu täysin väärä osoite. Valma Mitikka huusi vihaisesti yläkerran ikkunasta, miksi en soittanut Firenzen asemalta, milloin tulen. Sitäkään ei minulle etukäteen neuvottu, mutta kaikki meni lopulta hyvin. Valmasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Valma oli sairastunut kaihiin ja näkö oli heikentynyt, niin että hän tuskin näki mitään. Hän oli leikkausjonossa Suomessa ja ihmettelen vieläkin miten ihmisten odotetaan tulevan toimeen puoli sokeina.

 

Ruokailua ja pihatöitä

Talossa oli silloin vielä melko hiljaista. Meitä oli kolme naistaiteilijaa asukkaina Valman lisäksi. Toimin sitten Valmalle silminä eli autoin häntä maalatessa valitsemaan oikean värituubin, vein hänet kylälle ostoksille ja kävimme joskus yhdessä syömässä. Valma tunsi kylällä kaikki ja saimme hyvää palvelua. Ilman Valmaa en olisi koskaan saanut selville, että silloin pienen baarin takahuoneessa toimi ”ravintola”. Omistajan vanha mamma teki siellä uskomattomia herkkuja. Valma vei meidät myös kirkon edessä olevalle terassille, jossa loppu illasta paikan omistaja esitti meille upeita tanssiesityksiä hakien vuorollaan omaa vaimoaan tai paikalla olevia tanssitaitoisia naisia tangoon. Terassi tietenkin pian kiellettiin, olihan se kirkon alueella. Mutta miksi siihen liittyvä pieni kauppa suljettiin, ei tullut tietoomme. Se oli suuri tappio Casa Finlandesille, koska kauppias toi ostokset esim. tuoreet kanamunat ja vihannekset pienellä autollaan suoraan perille.

   

Casa Finlandese ennen remonttia                                                                             Tie Firenzessä

Italiassa kaikki ruoka maistui hyvälle, jos ei erehtynyt turisti alueille. Ruoka oli yksinkertaista, mutta maistui taivaalliselle.

Tein koko Grassinassa oloni ajan (ensimmäinen vierailu 1981) pihan kiveyksen puhdistustyötä. Poistin heinän, sammaleen ja mullan kiveyksen päältä. Tein vain sen virheen, että kasasin jätteen suureksi kasaksi keskelle pihaa ja koska melkein joka päivä satoi, jäte kompostoitui pikkuhiljaa. Yritimme polttaa sitä juhannuksena, mutta eipä märkä kasa syttynyt. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin kipata koko kasa alas kiviaidan taakse. Valma sai tietenkin tästä syyt niskoilleen, kun Taiteilijaseuran edustajat kävivät paikalla. Oli kuulemma tehty haiseva komposti väärään paikkaan. Kuulin asiasta liian myöhään, enkä aluksi ymmärtänyt mistä edes oli kysymys. Toinen vakava rike oli kissan kikkara väärässä paikassa, joku oli sulkenut suihkuhuoneen oven, jossa kissalla oli paikka tarpeilleen. Siivooja ei ollut vaivautunut korjaamaan kikkaraa olohuoneen nurkasta. Eihän Valma tietenkään nähnyt mitään, mutta rike oli valtava. Kotikissat kiellettiin, vaikka niillä tärkeä tehtävä pitää pienet ”elukat” poissa talosta. Valma menetti monivuotisen ateljeensa ja työpaikkansa ja me asukkaat menetimme erinomaisen oppaan Italian etenkin Grassinan elämään. Esim. miten keitetään hyvää espressoa pienellä espresso keittimellä tai keitetään hyvä spagettikastike jne. Söimme usein yhdessä ja se oli yksin matkustavalle parasta mitä voi olla. Onneksi minulla oli mahdollisuus saada tätä ruokaopetusta jatkossakin, kun seuraavan kerran asuin Grassinassa. Valma vuokrasi pienen asunnon Firenzen keskustasta ja hän tutustutti minut muihin Firenzessä asuviin suomalaisiin ja sain usein kutsun heidän ruokakesteihinsä, joissa syötiin aina Italialaista ruokaa.

Tein Grassinaan vielä useita matkoja ja vuonna 1993 talon remontin jälkeen vietin siellä kauniin toukokuun mieheni kanssa. Kaikki oli tietenkin hienoa verrattuna vanhaan taloon, mutta olen kiitollinen, että sain vierailla talossa Valman aikana.

Työskentelyä Dublinissa

Keväällä 1983 Helsingissä, Hanasaaressa oli suuri kansainvälinen kuvataiteilijakonferenssi. Olin taidegraafikoiden kokousedustajana ja tutustuin siellä Irlantilaiseen aviopariin Betty ja Robert Balagh’in. Taidemaalari Robert oli Irlannin Taiteilija liiton puheenjohtaja ja Betty sihteeri. He innostuivat erityisesti, kun kuulivat, että olin tulossa kesällä 1983 Irlantiin työleirille leikkimään ”Kattilanpaikkaajien” lasten kanssa. He myös ehdottivat minulle mahdollisuutta työskennellä pitemmän aikaa Dublinissa jossain Grafiikan pajassa. Ajatus oli käynyt myös omassa mielessäni, mutta asunnon löytäminen oli vielä auki. Ystäväni avustivat minua asunnon löytämisessä ja sain vuodeksi 1985 kaksi vaihtoehtoa, josta toisesta en voinut kieltäytyä, talo kun sijaitsi meren rannalla.

 

 

Takaovi puutarhaan ja lian poistajat                                                             Minä ompelutöissä puutarhassa

Olin  saanut ensimmäiset Irlantilaiset ystäväni jo 1975, jolloin olin etelä Irlannissa Middletonissa työleirillä. Tom Ryder, joka on yhä Irlannin Volyntary Servicen toiminnanjohtaja, lähetteli minulla kortteja milloin mistäkin, jopa Tamil Namidista Intiasta aina Leningradiin asti. Kun hän meni naimisiin Terry Canavanin kanssa ja sai lapsia, ystävystyin koko perheen kanssa, heidän sisariinsa ja vanhempiin ja jopa heidän ystävien ystäviin jne..

 

Kun sitten vihdoin maaliskuussa 1985 olin Dublinissa, työskentelin taidegrafiikan työpajassa (Graphic Studio Dublin), joka sijaitsi pyörämatkan päässä asunnostani satama-alueella. Jouduin kuljettamaan polkupyörää välillä portaita alas välillä läpi kanavasulkujen. Pyörä piti kantaa myös ylös jyrkkiä rappusia työhuoneeseen, koska alueella varastettiin kaikki mikä vain irtosi. Työskentely työhuoneessa oli mielenkiintoinen kokemus. (Suomessa suurin osa taiteilijoista työskenteli siihen aikaan omissa työhuoneissaan, vaikka meillä olikin muutama yhteistyöhuone esim. Grafiris työhuone Helsingissä. Toimin Grafiristyöhuoneen hoitajana useiden vuosien ajan, mutta omat työni tein pääosin asuntoni yhteydessä olevassa työhuoneessa.) Minulla oli vaikeuksia noudattaa Graphic Studion lukuisia sääntöjä, joista suurin osa tuntui aivan turhilta. Myös vessan seinälle oli ripustettu useita ohjeita, joista en saanut selvää. Työhuonetta johti USA:sta kotoisin oleva graafikko, jolla oli nähtävästi aika negatiiviset käsitykset Irlantilaisista.

  

Teetauko Graphic Studio Dublinin työhuoneessa                                                                                             Vanhat painokoneet

Taiteilijat olivat täysin riippuvaisia työhuoneesta, joten sääntöjä noudatettiin orjallisesti. Esim. oli yhteinen teetauko, jolloin kaikkien oli keskeytettävä työnsä. Positiivista oli työhuoneen melko hyvä järjestys, paitsi akvatintatila oli todella huono. Koska teen pääosin akvatintaa en pystynyt tietenkään tekemään täydellä teholla töitä. Minulla jäi täysin epäselväksi miten muut siellä työskentelevät akvatintapohjansa tekivät. Aika Dublinissa ei mennyt kuitenkaan hukkaan, sillä sain lukuisia ideoita töihini esim. kävellessäni Sandymouthin rantoja, retkistä Bray’hin ja DunLaghoire’en. Luin myös Irlantilaisten Kirjailijoiden teoksia tai oikeastaan yritin lukea, mutta osa James Joycen Odysseuksen alun tapahtumista tapahtuu juuri Sandymouth’in rannalla. Vaunujen on täytynyt kulkea asuntoni ohi. Luin muut Joycen kirjat Suomen kielellä myöhemmin.

Black Church Print studion “vetäjä” Sara Horgan

Graphic Studio Dublin ei ehkä ollut paras valinta, mutta tutustuin myöhemmin toisen työhuoneeseen (Betty Ballaghin välityksellä) Black Church Print studioon ja sen graafikkoihin. Taidegraafikko Sara Horgan johti työhuonetta ja meistä tuli hyvät ystävät. Surullista kyllä, mutta Black Church Print Studio paloi lasten polttopullojen heittelyn takia käyttökelvottomaksi syksyllä 1987. Onneksi työhuoneesta oli poistuttu juuri ennen tulipaloa. Varauloskäytävä oli lukittu naapurin toimesta ja työhuoneen ikkunoissa oli kalterit, joten ulospääsy työtilasta olisi ollut mahdotonta, etekin kun akvatintapölytyskaappi oli räjähtänyt ainoan uloskäytävän vieressä. Kaikki vaaralliset aineet oli varastoitu asianmukaisesti ja ne säilyivät räjähtämättä metallikaapeissa.

Naapurissa oli kenkävarasto, jonne lapset ilmeisestiyrittivät mennä.

Satuin olemaan seuraavana päivänä paikalla, koska minulla piti olla työhuoneessa tapaaminen Saran kanssa. Kannoin aina kameraa mukanani ja silloinkin kuvasin palopaikan aivan tuoreeltaan. Kuvasin myös myöhemmin, kun taiteilijat purkivat prässejä pois vietäviksi. Kuvistani järjestettiin pieni näyttely jälkeenpäin, kun ajettiin uuden työtilan asiaa.

 

Black Church Print studion tulipalossa tuhoutui paljon grafiikanlehtiä ja painolaattoja

Ystävystyin myös Ballagh’in pariskunnan kanssa. He yrittivät koko Dublinissa oloni ajan järjestää minulle ohjelmaa. Sain kutsuja avajaisiin ja niiden jatkoille, jopa taiteilijapariskunnan asuntoon yö brunssille Sandymouthiin, joka on varakkaiden asuinaluetta. Asunnon omistivat taidegraafikko Jacqueline Stanley ja aviomies Camp’bell Bruce oli silloin Kuvataidekoulun National College of Art. and Design’n Rehtori. Ruokahuone ja keittiö oli rakennettu viherhuoneeseen konservstoriin.

Sain myös kutsun yksityisasuntoon (oma oletukseni) ripustetun näyttelyn avajaisiin, jonka U2 oli rahoittanut ja tuonut Yhdysvalloista. Näyttelyssä oli esillä Hiroshiman pommituksista selvinneiden japanilaisten järkyttäviä piirroksia, joissa yksityiskohtaisesti kuvattiin atomipommin aiheuttamia tuhoja. Alakerrassa oli Martin Luther Kingin kunniaksi koottu näyttely. Näyttelyt olivat todella hienoja ja koskettavia. Näin myös Bonon, joka oli poliisien tiiviisti ympäröimänä.

Opin tuntemaan Irlannissa kahdenlaista taiteilijaelämää, sillä osalla taiteilijoista oli valtion palkka ja sen lisäksi kaikilla taiteilijoilla on verovapaus. Arvovaltainen toimikunta valitsi nämä palkkaa nauttivat taiteilijat. Suurin osa taiteilijoista eli kuitenkin kädestä suuhun eli he eivät saanet töitään kaupaksi. Heidän oli pakko tehdä niin kutsuttua turistikamaa: pieniä grafiikan vedoksia eri turisti kohteista jne.

 

 

Oma asuntoni sijaitsi puoliksi Sandymouthissa ja puoliksi Irishtownissa. Talo oli joskus toiminut kievarina, koska se sijaitsi kolmen tien risteyksessä. Jaoin talon Maria Gibbons’in kanssa. Talon omisti aviopari Neill Farrel ja Ann Gibbons. He olivat lapsen saatuaan muuttaneet pois, koska he kokivat talon vaaralliseksi ja oikeusjuttu oli meneillään. Katto oli alkanut halkeilemaan vilkkaan liikenteen takia. Sain asua talossa ilmaiseksi, maksoin ainoastaan kulut. Huoneet olivat suuria ja niitä oli useita. Talo oli kolmessa kerroksessa, vaikka ulospäin se näytti yksi kerroksiselta. Maria asui talon yläkerrassa ja minulla oli huone kadun tasossa. Huone oli kaunis vaaleanpunertavine tapetteineen ja kattokoristeineen. Se oli marmoritakalla varustettu, jota opin lämmittämään hiilellä. Löin tapani mukaan pääni useita kertoja tosi kipeästi takan yläpuolella olevaan marmorihyllyyn.

Korkeissa ikkunoissa oli valkoiset luukut, jotka suljettiin yöksi. Työnsin vielä yön ajaksi korkean kaapin oven eteen, koska ulkoa kuului usein epämääräistä meteliä.

Kävimme Marian kanssa usein Irishtownin puolella naapuri talossa kaljalla, jonka baari oli vain miehille tarkoitettu, pieni neliskanttinen lasikatolla varustettu takahuone oli naisia varten. Herätimme aina suurta huomiota saapuessamme Pubiin. Miehet tuijottivat baaritiskillä televisiosta rugbya ja kun ovi kävi, kääntyi jokainen pää.

 

 

Työskentely yleensä

Arkkitehtoniset aiheet, kasvihuoneet, asemat, paviljongit ja julkiset tilat toistuvat töissäni. Valot, varjot ja heijastukset ovat usein töideni lähtökohtia. Kuitenkin syy näiden rakennusten kuvaamiseen piilee niihin liittyvä odotuksen tunne, kaipuu jonnekin tuntemattomaan jne. Ne ovat ”palatseja” kaikelle kansalle.

 

 

Opiskeluaikana innostuin elokuvien katselusta ja Elokuva-arkiston jäsenenä tutustuin vanhoihin pääasiassa mustavalkoisiin elokuviin. Olin myös jäsenenä Taideteollisen korkeakoulun perjantai näytöksissä, joissa myös keskusteltiin elokuvista ja ohjaajakin saattoi olla paikalla. Joskus istuin elokuvissa koko päivän.

Mustavalkoisissa elokuvissa, juuri heijastukset, valot ja varjot tavallaan pelkistävät kuvaa ja luovat yksinkertaisin elementein tunnelman. Myöhemmin esim. Andrei Tarkovski värillisissä elokuvissaan toi omalla tavallaan, heijastuksia ja peilejä käyttämällä kuvan ulkopuolelta tapahtumia ja näin suurensi tilaa. Tunnustan, että elokuva on suuresti vaikuttanut grafiikan töihini, en vain ole aina pystynyt toteuttamaan sitä mihin olen pyrkinyt. Paradoksi on, että useimmat suosikki ohjaajistani ovat selvästi käyttäneet kuvataidetta lähtökohtana, kun he ovat ideoineet elokuviaan. Kun innostun jostain aiheesta, lähtökohta usein unohtuu tai katoaa ideoiden kehittyessä. Olen usein tuottanut hallaa työskentelylleni, koska en ole tyytyväinen tuloksiin, korjailen töitäni loputtomiin ja joskus tällä tavoin jopa pilaan ne.

Töitäni pidetään yleensä synkkinä, ja siksi niitä on ollut vaikea myydä. Ihmiset usein pitävät niistä, mutta eivät halua ostaa niitä. Töiden nimet olen yrittänyt pitää mahdollisimman neutraaleina eli en ole halunnut antaa ainuttakaan vihjettä mitä työt pitävät sisällään. Voin rehellisesti sanoa, että melkein kaikkiin töihini liittyy jokin tarina. Nyt kun katselen yli kolmekymmentä vuotta sitten tekemiäni töitä, pelästyn usein nähdessäni mitä muistoja työt tuovat mieleeni.

Olosuhteiden pakosta ja terveydellisistä syistä en ole pystynyt tekemään grafiikkaa pitkäjänteisesti sitten näyttelyni, joka oli vuonna 2000 galleria Duetossa. Olen joutunut tavallaan opettelemaan grafiikan tekemisen uudelleen. Katson nyt vanhoja töitäni vähemmän kriittisesti tämän seurauksena. Vuonna 2009 pidin galleria Duetossa Retrospektiivisen näyttelyn muutamalla uudella työllä täydennettynä. Minulla oli kymmenittäin vaikeuksia uusien töiden tekemisessä, jopa helpoimmat työvaiheet tuottivat vaikeuksia. Halusin pitää näyttelyn 96 vuotiaan äitini kunniaksi. Äiti eli vielä kaksi vuotta eli kuoli 98-vuotiaana Kustaankartanon vanhainkodissa.

 

 

Valokuvasin ja piirsin lukemattomia kuvia äidistäni. Tein myös joitakin grafiikan töitä, mutta töistä tuli jälleen kerran liian hentoja eikä niitä voinut laittaa näyttelyyni. Olen myös samalla tavalla tehnyt lukuisia piirroksia koiristamme ja aloittanut grafiikan töitä, mutta työt eivät valmistuneet koskaan. Itse kritiikkini on niin suurta, että pitäisi ehkä jo hellittää. Parhaat työt on jo tehty. Muistan aina Tuulikki Pietilän sanat ”ei määrä vaan laatu”.

Olen kuitenkin koko ajan kerännyt uusia aiheita ja piirtänyt luonnoksia, missä sitten liikummekin. Meillä mieheni kanssa on kesäisin tapana viettää muutama viikko Itävallan Alpeilla ja Dolomiiteilla Italiassa vuorilla kävellen. Kasvien tarkkailu ja valokuvaaminen on silloin minulle tärkeää. Jälkeenpäin olen piirtänyt luonnoksia näistä harvinaisista rauhoitetuista kasveista.

Äitini kuljetti Lapissa aina valtavaa kasviprässiä mukanaan ja kartutti kokoelmiaan ja me lapset autoimme tietenkin. Koulussa piti kerätä kesälomalla määrätty määrä kasveja ja prässätä ne. Opettajat eivät pitäneet meidän perheen lasten kasvikokoelmista, koska kasvit olivat liian harvinaisia ja jopa muunnoksia. Niitä oli niin vaikea määrittää. Tietenkin tuli huono arvosana ainakin minulle..

HISTORIA otsikon alla olen kertonut talvella 1975–76 tekemästäni ”Ekologisen kenttäkasvion” kuvitustöistä. Jouduin piirtämään 300 kuvaa prässätyistä kasveista. Olin säilyttänyt kaikki kasvikansiot, joten jouduin vain muutaman kasvin kohdalla käymään kasvitieteellisen museon arkistossa. Piirroksista oli vaikea saada eläviä, koska aikataulu oli tiukka eli tulokseen oli tyytyminen. Niitä lainattiin kuitenkin useisiin oppikirjoihin ja sain työstäni lisää korvauksia.

 

Kun olin teini-ikäinen, teimme sisareni kanssa ”jäkälä ja sammalkirjan” vain omaksi iloksemme, koska ne olivat niin kauniita.

Äitini oli managerinani ja mieheni on tekninen avustajani

Äitini toimi vuosikaudet ”managerinani”. Hän oli ekonomi koulutukseltaan ja taiteilijoiden verotus oli hänen lempi harrastuksensa. Hän teki veroilmoitukseni, apuraha-anomukseni ja avusti minua jopa työsuojeluoppaiden tekemisessä esim. kääntämällä eri kielisiä työsuojeluoppaita suomeksi. Lievä luki- ja kirjoitushäiriö vaikeutti minua erityisesti kaavakkeiden täyttämistä ja koneella kirjoittaminen oli toivotonta. Nykyjään tietokoneen käyttö on pelastukseni, vaikka kirjoitusvirheitä on joskus melkein joka sanassa, korjausten tekeminen on helppoa.

 

 

Ilman mieheni apua ei mitään näyttelyä 1987 jälkeen olisi valmistunut ajallaan. Saatoin tehdä töitä käsittelemällä useaa laattaa saman aikaisesti melkein vuorokauden ympäri. Ruokakaan ei enää maistunut jossain vaiheessa. Nyt kun ajattelen niitä aikoja on vaikeaa ymmärtää miten onnistuin saamaan työt valmiiksi. Mutta kun ikää alkoi tulla lisää,  en enää pystynytkään työskentelemään tällä tavoin. Minulla alkoi olla vaikeita tuki ja liikuntaelin sairauksia, jotka ajoittain hankaloittivat työn tekoa. Jopa prässin puristuksen säätämiseen ja  prässin telan” vääntämiseen” tarvitsin apua. Raskaiden astioiden nostaminen ei onnistunut eikä purkkien kannet avautuneet. Kehyspahvien leikkaamisesta sain niin kipeät kädet, että avajaisissa 1991 vieraiden kätteleminen oli yhtä tuskaa. Tapio teki mittaustyön, mutta minä leikkasin vielä 1991 näyttelyyn kaikki kehyspahvit. Sen jälkeen löysimme paremman paspisleikkurin, jota Tapio osasi käsitellä paremmin kuin minä. Viimeiseen näyttelyyni kaikki työni kehystettiin valmiiksi, mikä oli osittain helpotus, mutta se pakotti minut tekemään työni valmiiksi vähän aikaisemmin kuin viimeisenä yönä. Työni olivat yleensä valmiita vasta sitten, kun ne oli ripustettu näyttelytilan seinille.

Remontoimme yhdessä myös kaksi kellaritilaa työtiloikseni. Myöhemmin ammattimiehet rakensivat nykyisen talomme laajennuksen kellaritilaan uuden työtilan.

Olen aina pitänyt itsestään selvänä mieheni apua (mitä hän teki omien töittensä rinnalla) ja nyt vasta tajuan, kuinka kullanarvoista tämä apu on ollut.

Mieheni Tapio Aho on tällä hetkellä oikolukijani ja kriitikkoni. En selviäisi millään ilman hänen apuaan.

Harrastamme myös yhdessä Alpeilla kävelyä sekä koirien kanssa puuhailua.

 

 

Olen tehnyt kuvataiteilijoiden työsuojelutyötä aina vuodesta 1987 lähtien, koska minulla on useita taiteilijoilla yleisiä ”ammattitauteja”, löytääkseni turvallisemmat työskentelytavat perinteisen taidegrafiikan tekemiseen. Vuonna 2005 avautuivat Internetiin työsuojelusivuni www.taidetyosuojelu.net kulttuurirahaston tukemana. Tänä vuonna 2015 sain uuden apurahan Kulttuurirahastosta, kun sivut ovat olleet auki melkein kymmenenvuotta, sivujen uudistamiseen.

Viime vuosina digitaalisten menetelmien ja valokuvatekniikoiden myötä koko grafiikan tekeminen on muuttunut ratkaisevasti. Materiaalit ja työvälineet ovat muuttuneet, joten perinteisen grafiikan tekeminen on vaikeutunut entisestään. Toivottavasti tämän perinteen jatkajia vielä löytyy taideopiskelijoiden joukosta.