Opiskelu ja työskentely

• Suuria odotuksia
• Opiskelu Suomen taideakatemian koulussa
• Taidegraafikon ammatin alkuvaiheet
• Ensimmäinen oma työhuone
• Opiskelu Repin Instituutissa 1976–1978
• Ensimmäiset näyttelyni
• Oma työskentely
• Opiskelun jälkeiset ongelmat
• Värigrafiikka
• Uudet työtilat
• Opetustyöt
• Omaiset
• Materiaalien välitys
• Taidegraafikon työsuojelu

Kuva: valokuvaaja Satu Aaltonen

Suuria odotuksia

Oppikoulussa piirustus oli lempiaineitani ja oli selvää, että jokin taiteeseen liittyvä ala oli mielessäni arkkitehti opintojen lisäksi. Koulutodistukseni oli kuitenkin lukion jälkeen niin huono, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia pyrkiä opiskelemaan ainetta, johon vaadittiin hyvää päästötodistusta. Suvussani oli runsaasti opettajia, myös yksi kuvaamataidon opettaja Aili Salonen (isäni sisko), jolla oli suuri vaikutus lapsuuteni kuvaamataitoharrastuksiin. Siksi vanhempani pitivät opettajan ammattia  ensisijaisena varman talouden turvaajana.

Taisin pyrkiä pari kertaa Taideteolliseen, mutta koska en saanut yhtään alkupisteitä koulutodistuksesta (silloin oli mahdollisuus saada jopa 60 % pisteistä päästötodistuksen perusteella) tilanne oli toivoton. Suomen taideakatemian kouluun pyrittäessä hyvästä koulutodistuksesta oli jopa haittaa. Katsottiin, että hyvän päästötodistuksen omaavilla, oli hyvä mahdollisuus menestyä jossain toisessa ammatissa, toisin sanoen pelättiin, etteivät he suhtautuisi vakavasti taideopintoihin. Meitä opiskelijoita jopa peloteltiin kurjalla tulevaisuudella (paskahuusissa parhaat työt tehdään) ja neuvottiin lopettamaan sisään pyrkiminen heti aluksi, jos oli vääriä mielikuvia taiteilijan ammatista eli hyvästä toimeentulosta. Kukaan ei kuitenkaan tietääkseni luovuttanut.

Opiskelu Suomen Taideakatemian koulussa 1970–1975

Kun aloitin Taideakatemian koulussa syksyllä 1970 (pääsykokeiden jälkeen), piirsimme koko ensimmäisen syksyn tunnollisesti hiilellä kipsimalleja. Keväällä aloitimme mallipiirustuksen ja öljymaalauksen. Opettajana meillä oli Göran Augustson. Opettaja oli erinomainen, mutta maalaaminen tuotti minulle alusta lähtien vaikeuksia. Siihen aikaan koko maalauspinta piti täyttää eikä mallien taustalla roikkuvat rätit inspiroineet minua ollenkaan. Asuin opiskeluni ajan vielä ”kotona” eikä maalaaminen pienessä makuuhuoneessa ollut helppoa. Joka kuukausi jouduin maalaamaan siellä pakollisen kritiikkityön vapaa valintaisesta aiheesta.

Toisella vuosikurssilla opiskelimme osan aikaa taidegrafiikkaa ja tunsin heti sen omakseni. (Haluan kuitenkin painottaa, että työn sisältö on ollut minulle aina ensisijainen asia ja tekniikkaa vain palvelee sisältöä.) Siihen aikaan taidegrafiikka tuntui itsestän selvältä valinalta. Halusin vaikuttaa töilläni, mutta minulle oli tärkeää, että töitäni pystyisi ostamaan myös “tavalliset” ihmiset. Halusin pitää myös hinnat alhaisina. (Tänä päivänä hinnoittelu on tullut vaikeaksi, koska työt ovat yleensä valmiksi kehystettyjä. Lisäksi on arvonlisäverot ja korkeat välityspalkkiot sekä välityspalkkioiden arvonlisäverot. Jotain pitäisi käteenkin jäädä.)

Kurssiltani siirtyi viisi oppilasta taidegrafiikkaan: Pirkko Holm, Hannu Lindholm, Juho Karjalainen ja Hannu Väisänen ja minä. Grafiikassa olivat jo ylemmän kurssin oppilaat: Heikki Arppo, Jan Kenneth Weckmann, Sakari Marila, Pekka Nevalainen ja Hilkka Ukkola sekä myöhemmin tulivat alemman kurssin oppilaat mm. Kalervo Palsa ja Lauri Rankka, sekä yksityisoppilas Outi Heiskanen liittyivät seuraamme. Tilat olivat ahtaat, mutta jotenkin sopeuduimme tilanteeseen ja tulimme hyvin keskenämme toimeen.

Perinteisestä taidegrafiikasta, akvatinta viivasyövytyksestä, tuli minun tekniikkani, vaikka sen tekeminen on työlästä, hidasta ja vaatii paljon kärsivällisyyttä. (Kun vielä kävin koulua, sain jatkuvasti kuulla huonosta käsialastani ja huolimattomuudestani. Siitä sisuuntuneena suunnittelin ensin arkkitehdin uraa, menemällä erityispitkälle matikkalinjalle.) Syy, että taidegrafiikka heti innosti minua, juontuu jo lapsuudestani. Silloin lempikirjojani olivat erityisesti mustavalkokuvitetut kirjat. Mieleeni on jäänyt etenkin Stevensonin Aarresaaren kuvitus,  muumikirjat ja Andersenin sadut sekä Jules Vernen kirjat.

Ensimmäiset grafiikantyöni tein pelkästään akvatintatekniikkaa käyttäen. Työvaiheita oli paljon ja erityistä vaivaa aiheutti kupari. Kuparilevyt olivat naarmuisia ja niiden kiillottamiseen meni runsaasti aikaa. Kiilotus tehtiin hiomalaikalla, jonka käyttöön liittyi useita vaaratekijöitä. Jos laatan alla ei pidetty tukevaa alustaa , se saattoi ponnahtaa ilmaan. Hiomatyö vaati myös suojalasien lisäksi nahkaisia suojakäsineitä.

Kuparilaatan hiontaa

Siihen aikaan kuparilevy myös  hikoili. Hikoilu esti pohjustusaineen tarttumisen laatan pintaan. Hikoilua poistettiin liituammoniakki hauteella, joka taputeltiin laatan päälle. Koska haju oli kauhea, pidimme työtilassa ikkunat auki ja laattoja sisäpihan puoleisilla ikkunalaudoilla. Onneksi yksikään laatta ei pudonnut pihalle.

Akvatintan tekeminen vaati paljon harjoittelua. Koulussa oli käytössä pölytyskaappi hienoa hartsipölyä varten. Karkeat rakeet pölytettiin käsin sideharsopussin avulla. (Jossain vaiheessa sideharson kudosta muutettiin aivan erilaiseksi eikä se enää toiminut pölytyspussina. Vanhat nailonsukat tulivat tilalle.) Pölytetty hartsi sulatettiin laatan pintaan kaasukeittimen avulla.

 

Heikki Arppo sulattaa hartsia.

Laattaa pidettiin halsterin päällä ja halsteria liikuteltiin varovasti sopivalla korkeudella. Laattojen pienen koon ansiosta työvaiheet olivat helpompia kuin nykyään. Ongelmia alkoi ilmetä vasta kun työni suurenivat. Tasaisen hartsipölytyksen ja sulatuksen tekeminen on todella vaikeaa, koska teen kaiken käsityönä. Vaikka olen kehittänyt erilaisia sulatustelineitä, nostanut pöytien korkeutta ja muuttanut työvalaistusta (valo ei saa heijastua kuparilaatasta), olen usein joutunut uusimaan pohjustuksen.
Aluksi yhdistin sokeriakvatintaa ja akvatintalaveerausta keskenään. Tekniikassa käytetään erilaisia siveltimiä ja edetään suurista pinnoista pienempiin yksityiskohtiin, jolloin syövytysajat pitenevät. Joihinkin töihin olen yhdistänyt hieman viivasyövytystä apuviivoiksi. Syövytysaineena käytettiin typpihappoa ja ilman suojakäsineitä sujautimme laatat vanhanaikaiseen vetokaappiin. Saimme hapot joskus housuillemme ja sukkahousut syöpyivät riekaleiksi. Piti äkkiä juosta vessaan huuhtelemaan jalkoja.

(Vessassa vesi lämpeni kaasulla ja kun kuuman hanan aukaisi, liekki leimahti altaan päällä olevassa säiliössä. Kerran sattui jopa pieni räjähdys, mutta siitä selvittiin säikähdyksellä.) Mitään suojalaseja emme myöskään käyttäneet. Ainoa opastus oli, että ensin vesi sitten happo muuten tulee tappo eli typpihappo voi räjähtää, jos typpihappoon lisää vettä. Onneksi opiskeluaikana ei tapahtunut mitään pahempaa, ositain ehkä siksi, että laatat olivat silloin vielä pienikokoisia. Nykyään käytetään yleisesti paljon turvallisempaa rautakloridia, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (luentoreissullani olen nähnyt kaikenlaista).

 

 

Töiden koot olivat pieniä, koska saimme materiaalin koulusta. Opettajalle (Viktor Kuusela) piti näyttää luonnos, jonka jälkeen hän leikkasi sopivan kuparilaatan.

Tein myös muutaman pelkän viivasyövytyksen, mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. Hyvän tasaisen pohjustuksen tekeminen ikivanhalla menetelmällä, nahkatampoonia käyttämällä, oli aluksi vaikeaa. Alla olevassa kuvassa Hannu Väisänen pohjustaa lämpölevyn päällä. Lämpölevy oli eriomainen, se kuumeni tasaisesti, mutta ei liian kuumaksi. Savustimme myös laatan vahakynttilää käyttämällä, jolloin laattaa pidettiin pihdeillä liekin päällä. Tämä työvaihe on turha ja varsin vaarallinen. Työsuojelusivuillani on tarkemmin selitetty edellä mainituista vaaroista: www.taidetyosuojelu.net

 

Hannu Väisänen pohjustaa

Myös piirtimen asento oli tarkka ja piirrin piti olla huolellisesti hiottu. Käsialani keveydestä johtuen viivasta tuli usein hentoa ja katkeilevaa. Opettajan Göran Augustsonin mielestä piirsin kevyellä kädellä.

(Minulle on aina ollut arvoitus mistä nämä erinomaiset työvälineet esim. painokone, lämpölevy, pölytyskaappi jne. olivat peräisin. Niiden on täytynyt olla koulun omaisuutta vuosikausia ja voin vain kuvitella, ketkä tunnetut taiteilijat ovat niitä käyttäneet.)

Painoväri oli kouluaikana yleensä perinteellisen mustaa, vaikka kokeilimme salaa muitakin värejä. Valmistimme painovärin aluksi niin, että mustaa pigmenttijauhetta sekoitettiin öljyyn ja sitä piti vaivata loputtoman pitkän ajan. Väri oli niin sitkeää, ettei sitä saanut millään  poistettua laatalta. Syy oli Kuuselan mukaan aina sama eli emme olleet hiertäneet väriä tarpeeksi kauan. Meitä saattoi olla useampi oppilas samaan aikaan hinkkaamassa painolevyjään. Työtakkeina meillä oli pelastusarmeijan kirpputorilta ostamamme lääkärin takit, joihin sitten pyyhimme liian värin käsistämme ja takit muuttuivat pikkuhiljaa mustiksi. Kädet olivat kyynärpäihin asti mustassa painovärissä. Väri lähti todella huonosti käsistä. Taisimme silloin käyttää mäntysuopaa käsien puhdistukseen, mutta huonoin tuloksin.

 

Herätimme huomiota, kun kävimme kesken töiden vastapäisessä Nybergin herkkukaupassa ostamassa evästä. (Grafiikan tilat olivat siihen aikaan Pohjoisesplanadilla Akateemisen kirjakaupan viereisessä talossa Halosen vaatekaupan yläpuolella.)

Näiden vedossessioiden aikana yritimme keksiä eri tapoja työn helpottamiseksi. Onneksi vähitellen siirryimme valmiiseen väriin ensin ranskalaiseen Charbonel värimerkkiin (tätäkin joutui sekoittamaan öljyn kanssa loputtomiin oikean viskositeetin löytymiseksi) sekä Ruotsalaisiin Typochroman väreihin, joihin sitten lopulta löytyi apuaine, ihmeaine, Typolin. ( Myöhemmin löytyi amerikkalainen Graphic Chemical väri, jolla vedostaminen oli todella helppoa, mutta hyvä mustaväri puuttui.)

 

          

Vedostustyöhuone: Juho Karjalainen, Hannu Lindholm, Hannu Väisänen ja Pirkko Holm

Typolin mullisti koko vedostuksen. Loputon hinkkaaminen loppui ja käsien puhdistus helpottui. Typochroman värit olivat täyteläisiä, erityisesti musta väri esim. ruskeaan sekoitettuna oli monta vuotta tärkein värini. Kun tehdas lopetti yllättäen värien valmistuksen, olin juuri valmistamassa näyttelyä 1991 (en ole aivan varma muistanko vuosiluvun oikein), enkä ollut osannut varautua varastoimalla väriä ennakkoon. Painovärit ovat olleet aina kalliita. Onnistuin painamaan näyttelytyöt vielä entiseen tapaan, mutta sitten töiden sävyt selvästi muuttuivat.

( En vieläkään pysty vedostamaan vanhoja töitäni, niin että tulos olisi tyydyttävä. Kun vanha painokoneeni hajosi, ongelmat lisääntyivät. Sain joitakin vuosia sitten lahjaksi purkin tätä arvokasta ruotsalaista mustaa ja sen avulla olen saanut vedostettua joitakin vanhempia töitäni. Tämän hetkinen painokoneeni puristusvoima ei kuitenkaan tuota niin hyvää tulosta kuin entiset.)

 

Taidegraafikon ammatin alkuvaiheet

Osallistuin ensi kerran vuonna 1973 ”Nuorten näyttelyyn” Taidehallissa kolmella grafiikan työllä. Opiskelin silloin Suomen Taideakatemian Koulussa. Koulussa oli sääntö, ettei muihin näyttelyihin saanut vielä osallistua. Töiden hinnoista saimme myös ohjeistusta. Hintojen piti olla kohtuullisia eli korkeintaan sata markkaa. Ensimmäinen oma näyttely minulla oli vuonna 1977 Suomen Taidegraafikkojen galleriassa.

Suomen Taidegraafikkojen jäseneksi pääsin heti opiskelun jälkeen keväällä 1976. Päästäkseen jäseneksi piti olla koossa 3 näyttelypistettä eli eri töillä piti osallistua kolmeen eri näyttelyyn (näyttelyt, joiden juryissä oli Suomen Taiteilijaseuran jäsenjärjestöjen valitsemat jäsenet). Suomen Taidegraafikkojen liiton vuosikokouksessa täytyi esitellä näyttelyihin osallistuneet työt eli töitä piti olla useita, pari työtä ei riittänyt.

Kokouksissa (myös kuukausikokouksissa), oli siihen aikaan melkein koko jäsenistö paikalla, ehkä poikkeus tapauksissa äänestettiin vielä, mutta yleensä uusi jäsen otettiin lämpimästi ja juhlavasti vastaan. Jäsennys sinetöitiin vanhalla perinteellä, jossa uuden jäsenen täytyi tarjota hallitukselle lasilliset esim. sherryä. Näistä juhlallisuuksista luovuttiin jossain vaiheessa, mikä on vahinko, sillä uudet jäsenet töineen jäivät helposti tuntemattomiksi ja aktiivisuus liiton toiminnassa vähentyi pikkuhiljaa.

Minulla oli onni toimia taidegraafikoissa, kun koko jäsenistö vanhoista nuoriin osallistui toimintaan. Tapasin kokouksissa ja juhlissa mm. Aleksanteri Ahola Valon, Erkki Tantun, Frans Toikkasen, Tuulikki Pietilän, Erkki Hervon, Aune Mikkosen, Pentti Lumikankaan, Maija Karman, Pentti Kaskipuron jne.. Myös Tove Jansson osallistui usein juhliimme.

 

 

Tuulikki Pietilä esitteli meille taideopiskelijoille hienosti organisoitua työhuonetta, jonka hänen veljensä arkkitehti Reima Pietilä oli suunnitellut ja rakentanut pienintä yksityiskohtaa myöten. Meillä oli mahdollisuus myöhemmin vierailla myös Erkki Hervon hienossa puupiirrosateljeessa, jossa kaikilla esineillä oli oma paikkansa. Nämä esimerkit työtiloista kertovat, ettei taiteilijan tarvitse työskennellä kaaoksessa ollakseen hyvä taiteilija.

Tarja Suihkonen toimi Suomen Taidegraafikkojen toiminnanjohtajana useita vuosia aina 1990-luvun alkuun saakka. Tarjan aikaan Graafikkojen toiminta oli aktiivista moneen suuntaan. Tavattiin esim. Pohjoismaisia Taidegraafikkokollegoja seminaarien merkeissä (joista ylläolevat kuvat kertovat), sekä osallistuttiin kansainvälisiin tapahtumiin. Taidegraafikkojen talous oli kunnossa, niin että pystyttiin järjestämään koko jäsenistön kattavia juhlanäyttelyitä sekä julkaisemaan näyttelyistä juhlakirjat.

Osallistuin myös kahteen Suomen taidegraafikoiden juhlanäyttelyyn Taidehallissa. Melkein kaikki ripustustyöt tehtiin talkoilla ja avajaisten jälkeen juhlittiin yhdessä.

80-luvun alussa perustettiin myös Grafiris työhuone, jonka toimintaan osallistuin aktiivisesti. Järjestimme myös useita yhteisnäyttelyitä eri puolella Suomea.

 

Ensimmäinen oma työhuone

Valmistuin Akatemian koulusta vuoden 1975 keväällä. Perustin grafiikan työhuoneen tavallisen kerrostalo kaksion pienenpään huoneeseen (n. 9m2), sisareni muutettua pois Tilasimme painokoneen yhdessä Pirkko Holmin kanssa Valkeakosken ammattikoulusta, lämpölevyn ja pölytyskaapin rakensivat ystäväni. Painokone kannettiin asuntooni kokonaisena opiskelutovereideni avulla, joihin kuuluivat mm., Juho Karjalainen, Kalervo Palsa ja Pekka Pitkänen sekä Harri Halonen. Asuin neljännessä kerroksessa ja prässi painoi ainakin 150 kiloa. Ahtaassa porraskäytävässä kanto-operaato oli hurjan näköistä, mutta onneksi ei mitään onnettomuutta tapahtunut.

Pekka Pitkänen rakensi myös vauhdilla tukevan alustan prässille, Harri Halonen teki myöhemmin työpöydät, joten tilasta tuli hyvin toimiva huolimatta sen pienestä koosta. Tein siinä viimeisen näyttelyni keväällä 1991.

Nääntyneet kantajat olivat hieman pettyneitä, kun palkaksi oli vain yksi kossupullo. Meillä köyhillä naistaiteilijoilla, Pirkolla ja minulla ei ollut varaa enempään. Omistimme Pirkko Holmin kanssa prässin puoliksi ja Pirkolla oli tietenkin oikeus vedostaa työhuoneessani.

Minun oli luovuttava lämpölevystä, kun huomasin, että sen alusta oli suojattu asbestilla. Lämpölevy oli erinomainen, mutta alkoi jossain vaiheessa olla liian pieni laatoilleni. Hankin uuden lämpölevyn, joka oli tarkoitettu ruokien lämpimänä pitämiseen tarjoilupöydissä. Lämpölevyn ongelmana oli se, että se lämpeni epätasaisesti ja usein liian kuumaksi, termostaatin kanssa piti olla tarkkana.

Kun painokone aikanaan hajosi, ryhtyi taidegraafikko Pirkko Holmin mies Harri Halonen rakentamaan minulle uutta prässiä. Prässistä tulikin sitten valtava ja todella painava, mutta onneksi sen sai osiin. Kun muutin työhuonettani viisi kertaa noin kymmenen vuoden aikana, oli prässin purkaminen ja kasaaminen valtava operaatio. Sen pelkät telat painoivat ainakin 50 kiloa. Jos porukkaa oli vähemmän, teloja nostettiin taljoilla, joita käytetään nostureissa.

 

 

Prässi juhlapöytänä ja prässin kasaamista, Jouni Hieta, Tapio Aho ja Jussi Vierimaa

Akatemian jälkeisen talven 1975–76 vietin, grafiikan tekemisen ohella, tekemällä Ekologista kenttäkasviota, jonka noin 300 kasvia piirsin käyttämällä osin apuna prässättyjä kasveja. Sisareni oli yksi kirjan tekijöistä, biologian opettajista ja hän ehdotti minua kuvitustyöhön. Olin tehnyt aiemmin piirroksia isäni mikrobiologisia julkaisuja varten. Työ onnistui yllättäen ja kuvia lainattiin moniin muihinkin oppikirjoihin. Kirjan yhtenä tekijänä sain aina uudelleen kuvien käytöstä korvauksen.

Yllä esimerkkejä lukuisista piirroksistani

 

Opiskelu Leningradissa Repin instituutissa 1976-1978

 

Syksyllä 1976 aloitin taidegrafiikan jatko-opinnot Leningradissa Repin instituutissa. Sain opiskelupaikan Kulttuurityötekijöiden kautta ja stipendini oli 90 ruplaa kerran kuukaudessa. (Normaali korvaus oli 40 ruplaa.) Kahden vuoden opiskelujakso oli tavallaan seikkailu, mutta opiskelu hyödytti minua myös monella tapaa. Halusin myös etäisyyttä ja rauhaakin keskittyä vain omaan työskentelyyn.

     

Kuvassa olen grafiikan työhuoneen Mestarin Gerasimov Geruleum’n ja kazakstanilaisen opiskelutoverin kanssa

Grafiikan pajassa oli tarkka järjestys. Mestari teki yleensä suurimman osan työskentelystä. Oppilaat eivät saaneet itse esim. vedostaa. Minä sain onneksi luvan työskennellä itsenäisesti, vaikka mestari Gerasimov oli aina paikalla. Laatan savustus, joka on tarpeeton toimenpide suhteessa sen vaarallisuuteen, tehtiin erityisesti rakennetussa tiiliskivistä kyhätyssä betonikaapissa, jossa oli teline laatalle. Savustus mustaa laatan pinnan, jotta piirretyt viivat näkyisivät helpommin. Se myös saattaa parantaa hieman laatan pohjustusta, mutta myös pilata sen. Tämän työvaiheen mestari halusi itse tehdä.

Laatan leikkaus tehtiin valtavalla sähkögiljotiinilla, mikä myös oli mestarin heiniä. Laattana käytettiin sinkkiä ja terästä. Syövytyshuoneessa oli vetokaapit ja laattojen kuivatus tapahtui sahajauhoissa (Suomessa vanhat sanomalehdet ovat käytössä tähän tarkoitukseen). Sahajauholaatikoita oli kerroksittain, joissa laattaa siirrettiin aina ylhäältä alimpaan. Sama tapahtui kun laattaa puhdistettiin muissa työvaiheissa. Kerosiinille (käytettiin tärpätin asemestaa) oli omat sahajauholaatikkonsa. Silloin en ollut vielä niin tietoinen mitä liuottimet aiheuttavat luonnolle, enkä miettinyt sen enenpää mihin likaiset sahanpurut joutuivat.

 

Mallipiirustusta suoraan litokivelle

Meillä oli myös runsaasti mallipiirustusta. Osa oppilaista piirsivät mallin suoraan litokivelle osaten ottaa huomioon, että kuva painui peilikuvana.
Piirustuksen lisäksi opiskelimme anatomiaa erityisessä anatomian luokassa. Se muistutti täysin vanhaa lääketieteen opiskelijoiden anatomian luokkaa. Meille näytettiin öljyttyjen ja hyvin bodattujen miesten (uimahousut päällä, toisin kuin Akatemian koulussa, alaston malleja ei ollut) lihaksia karttakepillä osoittaen. Se ei paljon hyödyttänyt minua, mutta luokassa oli seinävitriineihin sijoitettuna satoja kipsimalleja eri ruumiin osista eri tavalla leikeltyinä. Piirsin siellä erityisesti käsiä ja jalkoja ja muutaman kallonkin.

En osannut, kuin pari sanaa venäjää, kun lähdin opiskelemaan, mutta pärjäsin jotenkin. Rehtorin sihteeri antoi meille kahdelle suomalaiselle opiskelijalla muutaman venäjän kielen tunnin, mutta parhaiten opin venäjää istumalla pari kertaa viikossa elokuvissa ja yritin ymmärtää mitä elokuvasssa tapahtuu. Päivänäytökset maksoivat vain 40 kopeekkaa.

      

Erilaisia malleja

Opettaja sanoi minulle usein töistäni ”normalna” (joka voisi tarkoittaa mitään sanomatonta). Yksi opettajista osasi englantia ja piti näkemystäni mielenkiintoisena ja sanoi ehkä sen voi noinkin nähdä. Minua tietenkin hävetti, koska olin jo valmistunut taidekoulusta. Grafiikan luokassa asioita selviteltiin piirtämällä ja käsiä heiluttamalla. Kun asiat oikein pännivät kävelin läheisellä Bolshoy Prospektilla edestakaisin huutamalla kaikki suomalaiset kirosanat. (Kadun keskellä kulki puisto käytävä, jolla harvoin käveli ketään. Tämä huutelu helpotti kummallisesti. Kohdassa “Sisältö” on lisää Leningradin kokemuksiani.

 

Ensimmäiset näyttelyni Helsingissä

Ensimmäiset näyttelyni

Opiskelun puolivälissä pidin Suomen taidegraafikkojen galleriassa ensimmäisen näyttelyni lokakuussa 1977. Näyttely oli sekava kokonaisuus Leningradissa ja Akatemian koulussa tekemistä töistäni. Näyttelyssä oli myös akvarelleja ja piirustuksia.

Seuraavana opiskeluvuonna keskityin itsenäiseen opiskeluun ja keräsin aiheita lopputyötä varten. Valmistin sarjan Leningrad-aiheisia töitä. Niitä sitten arvosteltiin keväällä suurella opettaja joukolla ja sain yllättäen hyvän arvosanan. Pidin myös loppunäyttelyn toisen Suomalaisen opiskelijan Jaakko Rönkön kanssa. Näyttely oli Repin instituutin alakerran aulassa.
Leningradista palattuani, taloudellisten syiden takia, olin jonkin aikaa työttömyyskortistossa, mutta samaan aikaan luvatta tein näyttelyä. Lopulta sain apurahan, ja pääsin eroon työnvälitystoimistosta ja loputtomista työhaastatteluista, töihin joihin minulla ei ollut mitään koulutusta. Näyttelyn pidin Helsingin taiteilijaseuran Galleria Katariinassa toukokuussa 1979. Näyttely koostui osin Leningradissa tekemistäni töistä ja uusista Helsinki aiheisista töistä.

Kuva: Valokuvaaja Ari Heinonen

 Kuva julkaistiin ANNA-lehdessä 1987

Oma työskentely

Siirtyminen Akatemian koulusta omaan työtilaan oli täynnä yllätyksiä ja ongelmia. Työtilani olivat jatkuvasti todella surkeita ja jouduin käyttämään paljon ylimääräistä energiaa ongelmien ratkaisemiseksi. Työtilani olivat melkein aina asunnon yhteydessä ja työpöytänäni toimi usein myös ruokapöytä lämmityksen ja valaistuksen takia. Ruokapöydällä tein aluksi esim. töiden luonnostelutyön, akvatintahartsin sulatuksen ja kaikki suojalakkaukset.

Taidegrafiikassa työvaiheita on  paljon ja jokaista eri työvaihetta varten pitäisi olla oma työpöytä, jonka korkeus on säädetty työvaiheen mukaan.

Painopaperien kostutus hoitui kylpyammeessa ja painokone siirrettiin jossain vaiheessa sänkyni viereen. Vedokset kuivuivat eteisessä vanerilevyille liimattuina.

 

Opiskelun jälkeiset ongelmat

Opin akatemian koulussa useita “huonoja” työskentelytapoja esim. materiaalien käyttöä, jotka eivät sitten toiminetkaan pienessä yhdeksän neliön työtilassani. Minulla ei ollut vetokaappia typpihapon syövytystä varten, joten jouduin heti ongelmiin. Tiesin, että typpihapon hengittäminen oli vaarallista, mutta jo kouluaikana saatoimme työntää päämme vetokaapin sisälle, koska syövytyksen aikana laatan pintaa piti sivellä linnunsulalla ilmakuplien poistamiseksi. Minulla alkoivat heti Akatemian Koulun jälkeen poskiontelot vaivaamaan. Sain lopulta todella pahan poskiontelon tulehduksen ja jouduin punkteeraukseen lukuisia kertoja peräkkäin. Opiskelijoiden terveyden hoitopalvelussa oleva lääkäri hoiti minua myös yksityisvastaanotollaan. Kipu oli sietämätön.

Yritin sitten ratkoa tätä ongelmaa syövyttämällä laattoja kesällä asuntoni parvekkeella ja sain muutaman työn tehtyä, kunnes ilmat viilenivät ja happo ei enää syövyttänyt. Veljeni kanssa suunnitelimme tilapäistä vetokaappia, joka tehtiin leikkaamalla muovialtaasta pohjan pois ja tilalle liimattiin läpinäkyvä pleksilasi. Altaan päälle tehtiin myös reikä, johon yhdistettiin pölynimurin letku. Pölynimurin ilmanpoistoaukkoon liitettiin teippaamalla toinen leveämpi letku, joka johdettiin ikkunasta parvekkeelleni. Naapurit tietenkin valittivat heti ja kokeilu loppui siihen. Onneksi mitään pahempaa ei ehtinyt tapahtumaan.

Akvatintahartsin pölyttämiseen ystäväni Jussi Vierimaa rakensi minulle vanerista erinomaisen kaapin. Kaduttaa vieläkin, että lahjoitin sen Grafiris-työhuoneeseen. Kaappi falskasi jonkin verran saumoista ja poskiontelo ongelmien kanssa taistellessani halusin päästä siitä eroon. Pölytin sen jälkeen kaikki eri rakeisuudet myös hienon hartsipölyn käsin erilaisia pölytyspusseja käyttämällä. Hengityssuojaimen käytöstä tuli arkipäivää.

Värigrafiikkaa

80-luvun alussa jouduin pakosta kokeilemaan värigrafiikan tekoa. Galleria Strimberg’issä järjestettiin Suomalaisen värigrafiikan näyttely yhteistyössä Grafiris-työhuoneen kanssa. Halusin tietenkin osallistua näyttelyyn. Siispä tein ensimmäiset värigrafiikan työni. Tein toisen painolaatan jo valmiisiin töihini. Kun laatat painettiin päällekkäin, tulos oli niin hyvä, että sen koomin tein kaikki työni samalla metodilla, ehkä pikkuhiljaa vähän monimutkaisemmin.

Käytän yleensä kahta painolaattaa eli kahta väriä, sinistä ja ruskeaa. Pyrin saamaan niillä mahdollisimman paljon eri värisävyjä. Painotulos on aina yllätys, mikä antaa tekotapaan oman viehätyksensä. Eri rakeiset pinnat ja päällekkäin pölytetyt akvatintat lisäävät värisävyjen moninaisuutta. Laattojen kohdistamisessa oli tärkeintä, että laatat olivat täysin saman kokoisia.

Itse leikkaamalla tämä on todella vaikeaa etenkin jos leikkuri on sellainen pieni härveli kuin minulla. 80-luvulla Helsingissä oli vielä paljon metallipajoja, joissa sai hyvää palvelua. Laatat esim. kiillotettiin ja leikattiin tarkkaan ohjeitteni mukaan. Joskus jopa itse toimitusjohtaja sikari suussa toi laattapinon minulle kotiin Amerikan raudallaan. Talon asukkailla oli varmaan siinä ihmettelemistä.

Metallipajoissa myös pinnoitettiin laattoja nikkelillä, jotta laatta kestäisi paremmin vedostamista. Tämä tietenkin kaikki maksoi ja kuitteja ei aina saanut. Niklaus olisi pitänyt tehdä kaikille töilleni, koska se helpotti vedostamista, esti laattaa hapettumasta eli sitä ei tarvitun kiillottaa jatkuvasti. Silloin en ajatellut töiden myyntiä kovin paljon ja suhtauduin hyvin epäillen töiden kaupaksi menoon. Laatat oli kuitenkin niklattava, jos työ valittiin esim. Taidegraafikkojen salkkutyöksi. Täytyi onnistua ottamaan 50 hyvää vedosta.

Varjot 1991, Akatinta, etsaus

Myöhemmin nostin kokoajan vaatimuksiani, suurensin töitteni kokoa ja aloin tehdä yhä vaikeammin toteutettavia töitä, joiden piirtämiseen ja akvatintan tekemiseen meni tuntikausia esim. kasvihuonetyöni. (Minua ärsytti, että minut niputettiin jatkuvasti eräiden muiden taidegraafikkojen kanssa samaan ryhmään ja halusin erottua töilläni.) Käsi ei saanut vapista eikä peittolakka valua.

Myös kahden painolaatan yhdistäminen on kärsivällisyyttä ja aikaa vievä tapahtuma varsinkin kun töissäni on usein kapeita valkoisia pintoja. Vedoksessa kohdistukset ja väri sävyjen piti onnistua täysin, muuten vedos oli tuhottava. Kehittelin kuultopaperia ja kaavansiirtopaperia käyttämällä monimutkaisen systeemin, jolla sain kohdistukset paikalleen. Keksin myös omia menetelmiä kauniimman akvatinta pinnan luomiseksi. Epäonnekseni työt olivat vaikeasti vedostettavia ja pinta kului nopeasti. Juuri nämä työt olisivat menneet todella hyvin kaupaksi. Ehkä tämä oli rangaistus siitä, että tekniikka meni sisällön edelle.

Nyt ihmettelen mistä tuo kaikki kärsivällisyys syntyi. Saatoin työskennellä useamman laatan kanssa samaan aikaan ja silti langat pysyivät käsissäni. Näyttelyä tehdessäni tein vielä viime hetken korjauksia viimeisenä yönä ennen näyttelyn ripustamista.

 

Vedosta keskellä yötä ja seuraavana päivänä oli näyttelyn avajaiset

 

 

 

Mieheni hermot joutuivat koetukselle, ja hän joutui usein pyytämään minua lopettamaan loputtaman korjailun. On selvää, että tällaisissa olosuhteissa (kun tapanani oli vielä työskennellä öisin) seurustelu oli vaikeaa, vaikka avomieheni avustikin minua kaikin tavoin.

Uudet työtilat

Etsimme pian yhteisen suuremman asunnon Puu-Käpylästä 1991. Siellä rakensimme suurella työllä uudet työtilat kellariin, jossa oli vielä silloin maalattia. Ikäväpuoli tilassa oli, ettei sinne tullut ollenkaan päivänvaloa. Tein kuitenkin näissä tiloissa kaksi omaa näyttelyä.

Nykyisen asuntomme löysimme Pakilasta rintamamiestalosta, jossa nyt vihdoinkin lukuisten remonttien jälkeen on kunnolliset työtilat. Ensimmäisen yhden parhaimmista näyttelyistäni tein vielä kylmässä autotallissa vuonna 1998. Autotallin ovi muutettiin tavalliseksi oveksi ja tilan lämmitystä parannettiin, ennen kuin tein seutaavan näyttelyni vuonna 2000.

 

Mieheni leikkasi ”paspikset” töihini, jotka vielä siihen aikaan ripustettiin näyttelyihin ilman kehyksiä vain lasi päälle vedosta suojaamaan. (Minulle oli kova pala kun gallerioissa alettiin vaatimaan, että työt pitää kehystää ennakkoon eli niiden piti olla myös ajoissa valmiina. Minulle itse työ on tärkein ja kehykset töiden ostaja saa itse valita. Näyttely kulut alkoivat lisääntymään myös vuokrien noustessa. Alv maksujen tultua myös taideteoksille ja gallerioille, töiden hinnoittelu alkoi olla vaikeaa.)

Nykyään yhdenkin työn tekeminen vaatii suuria ponnistuksia. Osasyynä on paha nivelrikko sormissani ja ranteissani sekä vahva lääkitys, joka aiheuttaa käsien vapinaa. Nivelrikot ovat yleisiä kuvataiteilijoilla (ammattitauti), en ole ainoa joka kamppailee tämän vamman kanssa.

Opetustyöt

Opetin taidegrafiikkaa työskentelyni rinnalla 1980-luvun alusta 1990 luvun loppuun.. Myyntini oli pääasiassa tappiollista, joten opetustulo oli tärkeää. Saatoin opettaa useassa oppilaitoksessa vuoropäivin, välillä Työväen Opistossa Espoossa tai Helsingissä, välillä Taideteollisessa korkeakoulussa. Myöhemmin aloitin Lahden Taideinstituutissa ja Taideteollisen Avoimessa Yliopistossa. Opetin myös Helsingin Taiteilijaseuran kursseilla ja kesäisin Oriveden opistossa.

Työväen opistossa minulla oli useampi opetuspaikka. Oppilaat olivat mukavia ja heitä opetti mielellään.  Yleisenä ongelmana täytyy sanoa, että kaikki opetustilat olivat todella huonoja. Tilojen järjestäminen toimiviksi oli esim. työväenopistoissa jatkuva ohjelmanumero. Opetuksessa oli kuitenkin hyvä puoli, se piti ammattitaitoani yllä vaikka työskentelyssäni olisi ollutkin ”luova tauko”. Jouduin arvioimaan ja kehittämään jatkuvasti omaa työskentelyäni ja materiaalien käyttöä.

Opetusta Orivedellä                                                                                             

Olin tuntiopettaja ja opetusten jatkosta ei koskaan tiennyt mitään varmaa, vaikka sainkin positiivista palautetta opetustaidoistani. Lukukauden alussa syksyllä paljastui sitten jatkuuko opetus. Taloudellisesti paras opetusjaksoni (opetuksesta maksettiin kesälomakorvaukset ja siitä kertyi jopa eläkettä) oli päiväopetus Taideteollisessa korkeakoulussa. Opetus Taideteollisessa päättyi, kun sain vuonna 1987 kolmivuotisen taiteilija-apurahan. Oli suositus, ettei apurahan aikana opetettaisi, jota minä sitten tyhmyyttäni noudatin. Opetukseni ”päiväkoulussa” loppui kokonaan siihen. Pidin kuitenkin Taideteollisessa useita työsuojelupainotteisia taidegraafikan viikonloppu kursseja Kuvaamataidon opettajille. Onneksi tiesin kehen ottaa yhteyttä, niin että kurssit järjestyivät.

Kun kaikki opetukset sitten pikkuhiljaa loppuivat 1990 luvun lopulla jäin todella tyhjän päälle. Työsuojeluintoni oli ehkä liikaa oppilaitoksille eikä työtilojen uudistus vaatimuksiini haluttu suostua. Jatkoin sitten työsuojeluluentojen pitämistä sekä tein työsuojelusivut nettiin. Oma työskentelyni vaikeutui, kun opetukset loppuivat. Olisi pitänyt koko ajan työskennellä, jotta ammattitaitoni  olisi pysynyt “päällä”. Putosin niin sanotusta kärryiltä. Esim. materiaalit muuttuivat kokoajan ja oikeanlaisten materiaalien hankkiminen oli todella vaikeaa.

Omaiset

Perheessämme alkoi olla muuta ajateltavaa kun vanhempamme ikääntyivät ja heille ilmaantui vakavia sairauksia. Työskentelyyn keskittyminen, niin täysin kuin taidegrafiikan tekeminen vaatii, oli mahdotonta. Myös töiden sisältö alkoi muuttua synkemmäksi ja liian yksityiseksi. Kun äitini joutui kaatumisen takia Laakson sairaalaan melkein puoleksi vuodeksi, paljastui minulle kuinka huonosti vanhuksia kohdeltiin. Laaksosta äiti siirrettiin Kustaankartanoon osastolle, jossa suurin osa asukkaista oli dementikkoja. Osastolla oli jatkuva meteli, mutta onneksi äidillä oli huono kuulo. Kahden ja puolen vuoden aikana hän ei tutustunut toisiin asukkaisiin. Aika oli todella ahdistavaa ja siitä syntyi lukuisia yleisönosastokirjoituksia, jotka jäivät pöytälaatikkoni. Pelkäsin, että äitini kohtelu vain huonontuisi kirjoitusteni vuoksi. Piirsin myös lukuisia piirroksia äidistäni, mutta ne poikkesivat niin paljon muusta tuotannostani, että ne odottavat vielä toteutustaan. Piirsin myös lukuisia kuvia koiristamme, jotka toimivat vaikeina hetkinä “terapeutteina”. Koirat pakottivat minut ulos liikkeelle ja mieli piristyi aina.

Materiaalien hankinta

Taidegrafiikassa hyvät materiaalit näyttelevät suurta osaa. Suurin osa taidegrafiikanopettajista hankkii myös materiaalit oppilailleen, jos haluaa että oppilaiden työt onnistuvat. materiaalimaksut tietenkin kerätään, mutta kaikki tulee halvemmaksi ja helpommaksi, kun osa materiaaleista on yhteisiä.

Grafiris työhuoneen yhteydessä oli ensin materiaalivälitysmyymälä Printtus, mutta sen loputtua Henni Hoyer aloitti oman taidegrafiikan materiaalimyymälän Printter’s Proofin Uudenmaankadulla. Liike toimi useita vuosia ja oli pelastus monelle taidegrafiikan tekijälle. Minäkin, vaikka en enää opettanut, pysyin joten kuten ajan tasalla. Liikkeeseen tilattiin myös taiteilijoiden toiveiden mukaan materiaaleja, joita oli mahdoton itse hankkia. Oli todella suuri vahinko, että liike lopetettiin. Sieltä sai viimeisempää tietoa uusista materiaaleista ja materiaalien muutoksista, joka on kullan arvoista yksin työskenteleville taiteilijoille.

(Suomen taidegraafikot, Tarja Suihkosen toiminnanjohtaja aikana, harjoitti samantapaista toimintaa eli palveli jäseniä muutenkin kuin töitä myymällä. esim. järjestämällä materiaalien yhteistilauksia). Taloudellisesti Printter’s Proofin pitäminen ei ollut kovin kannattavaa ja taiteilijat eivät olleet kaikkein helpoimpia asiakkaita. Nettikaupan yleistyminen romahdutti nopeasti myynnin ja liiketilat keskustassa kallistuivat. Ihme, että Henni jaksoi niin kauan.

Taidegrafiikon työsuojelu

Kesällä 1987 tutustuin Islannissa Kansainvälisessä taidegraafikkojen symbioosissa (kokouksessa) amerikkalaiseen taidekoulun professoriin taidegraafikko Henri Kleiniin, joka sitten avusti minua uusien painovärien ja apuaineiden hankinnassa. Silloin alkoi myös urani kuvataiteilijan työsuojelun opettajana. Henri toimitti minulle useita oppikirjoja, joiden perusteella sitten syntyi ensimmäinen kirja Taidegraafikon työsuojelu vuonna 1989. Hän myös avusti useita vuosia minua taidegraafikkojen työsuojeluun liittyvissä asioissa. Silloin ei vielä ollut nettiä käytössä, mutta postia kulki tiheästi.

Vuonna 1994 julkaistiin Kuvataiteilijoiden työsuojeluopas. Oppaan tekeminen sai alkunsa vuonna 1991, kun Suomen taiteilijaseuran hallituksen jäsenenä esitin toiveeni kirjan julkaisemiseksi. Saimme kirjoaan apurahan Kulttuurirahastolta ja Työsuojelurahastolta.

 

Eero Priha luennoi taidegraafikoille

Taidegraafikkojen työsuojelusivut www.taidetyosuojelu.net syntyivät vuona 2005 myös Suomen kulttuurirahaston avustuksella. Talossamme oli silloin laajennusremontti, enkä pystynyt työskentelemään työhuoneessani kellarissa. Työmiehet olivat vallanneet työtilani. Sisareni poika Toivo Seppälä teki ammattikorkeakoulun lopputyönään sivujen teknisen suunnittelun, minä kirjoitin tekstin. Eero Priha (Eero Priha on ollut alusta lähtien mukana näissä työsuojeluprojekteissa) Tampereen työterveyslaitokselta avusti minua. Istuin sitten koko talven tietokoneen ääressä ja seurasi samalla mitä työmiehet puuhasivat ja ulkoilutin tietenkin kahta koiraamme, jotka huolehtivat fyysisestä että henkisestä terveydestäni.

Seuraavia ylläolevaan tekstiin liittyviä juttuja tulen julkaisemaan myöhemmin:

Suomen Taideakatemiankoulu ja opiskelijapolitiikka 70-luvulla
Opiskeluaika Leningradissa
Suomen Taidegraafikot 1970–1980 luvulla
Grafiristyöhuoneen perustaminen ja tuho