Tekniikat lyhyesti

Viivasyövytys: Laatta päällystetään ohuesti kovapohja-aineella tamponia tai telaa käyttämällä. Laatan täytyy olla täysin puhdas, jotta pohjustus onnistuu. Pohjustetulle laatalle piirretään erilaisilla piirtimillä viivoja poistamalla pohjustusta, laatan pintaa ei saa naarmuttaa. Erilaisia pintoja ja sävyjä saadaan piirtämällä viivoja lähekkäin ja ristiin. Pohjaa ei saa poistaa kokonaan, vaan sitä täytyy jäädä viivojen väliin. Syövytys ajoista riippuu, kuinka tummia sävyjä saadaan. Syövytettäessä täytyy varoa, etteivät viivat syövy yhteen. Vaaleammat sävyt suojataan lakalla ja laatan annetaan kuivua välillä. Syövytys ajat voivat vaihdella yhdestä minuutista tuntiin riippuen pohjustuksen paksuudesta ja piirrosjäljen leveydestä. Katso työsuojelusivuilta miten voit työskennellä turvallisesti. www.taidetyosuojelu.net

Akvatinta: Puhdistetulle laatalle pölytetään käsin pölytyspussilla (käytä hengityssuojainta eli pölysuojainta P2) tai pölytyskaapissa eri karkeita rakeita, jotka sulatetaan huolellisesti laatan pintaan. Rakeet eivät saa sulaa yhteen, laatta ei silloin syövy tai jos rakeita sulattaa liian vähän, pinta eivät kestä syövytystä ja tulos on tasaisen harmaa. Pohjustetulle laatalle voidaan siirtää siirtopaperin avulla luonnos tai ensin syövytetty viivasyövytys toimii apuna kun laattaa aloitetaan suojaamaan. Ensin peitetään suojalakalla valkoiseksi jäävät kohdat. Syövytys aikoja pidentämällä tai kaksinkertaistamalla edetään tummiin sävyihin. Hyvin pohjustettu laatta kestää pitkiäkin syövytaikoja.

Sokeriakvatinta: Sokeriakvatintassa laatta ensin pohjustetaan mieluummin hienoa akvatinta pölytystä käyttäen. Kuva maalataan ohuella siveltimellä erityistä sokeritussiseosta käyttämällä. Tässä tekniikassa maalataan harvemmin isoja pintoja vaan se hyödyttää juuri ohuita maalauksellisia pintoja esim. puiden oksistot. Kun maalaus on tehty, pinta suojataan tärpättiliukoisella suojalakalla. Pinnan annetaan kuivua niin, ettei siitä enää tartu käsiin ”väriä”. Laattaa huuhdellaan käden lämpöisen veden alla jolloin sokerin sulaessa maalatut pinnat paljastuvat. Tässäkin tekniikassa syövytellään erilaisia aikoja halutun tuloksen saavuttamiseksi. Sokeri akvatintaa yhdistetään yleensä tavalliseen akvatintaa, jolloin suuret pinnat syövytetään ensin.

Akvatinta laveeraus: Akvatinta laveerauksessa käytetään usein typpihappoa syövytysaineena, mikä tekee sen hyvin vaaralliseksi tekniikaksi. Typpihappoa tai rautakloridia laimennetaan eri vahvuisiksi lasiastioihin ja yhdessä astiassa on vettä, jolla voidaan pysäyttää tai vaimentaa syövytystä. Lähellä on oltava muovinen vesiallas, jossa voidaan huuhdella laatta. Työskentelyn aikana on käytettävä kaasunaamaria sekä silmäsuojaimia. Esimerkkitöissäni on käytetty rautakloridia, jolloin ei tarvitse käyttää kaasunaamaria, jos rautakloridi on huoneen lämpöistä. Kun rautakloridia lämmitetään, se synnyttää hyvin vaarallista kloorikaasua. Laatan koosta ja työskentelyn vauhdikkuudesta riippuen silmäsuojaimien käyttö on tarpeen myös rautakloridia käytettäessä. Käytä suojakäsineitä, kun huuhtelet laattaa. Katso www.taidetyosuojelu.net

Oma tekniikkani

Akatemian koulun perinteinen taidegrafiikan opetus vaikutti minuun suuresti, vaikka tein värigrafiikkaa, minulla oli tiukka sääntö värien ja painolaattojen käytöstä. Työstä piti saada useita vedoksia, jotka olivat melkein samanlaisia. (Irlannissa käytettiin paljon tekniikkaa niin kutsuttua ”puppet” menetelmää, jossa yhtä laattaa väritettiin useilla väreillä pieniä huoparullia käyttämällä. Vedoksia painettiin useita, mutta taiteilijoilla oli ammattipainajat tai oikeastaan värittäjät apunaan. Töistä tällä tekniikalla tuli minusta liian ”kauniita” ja kuvitusmaisia.)

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta käytin vain kahta painolaattaa ja kahta painoväriä (sinistä ja ruskeaa) ja näiden avulla pyrin saamaan mahdollisimman monta värisävyä. Sävytin hieman punaruskeaa Burnt siennaa mustalla, koska se toi esille useampia väri sävyjä. Minulla oli kolme erilaista pölytyspussia, karkearakeinen, keskirakeinen ja hieno. Ensimmäisestä syövytyskerrasta tulos oli aina liian tasapaksu, joten tein aina uuden pölytyksen koevedostuksen jälkeen, jonka avulla sain syvyysvaikutelmaa ja eri pinnat erottumaan selkeämmin toisistaan. Ensiksi tein aina rakeisen pinnan, jota korjailin. Tein runsaasti koelaattoja, joihin kokeilin erilaisten akvatintapintojen (rakeisuuden) ja syövytyskerrosten vaikutusta väreihin.

Koelaattoja

Keksin jopa oman tekniikan, kun tein Italiasta oviaiheisia töitä. Kauniin pinnan sain kevyesti hiomalla syövytettyä pintaa. Ensimmäinen syövytys tehtiin käsittelemällä akvatintaa erilaisilla rasvaliiduilla ym. jotta pinnasta tulisi elävä. Hiotun pinnan päälle laitettiin uusi akvatintasyövytys ja tulos oli aina yllätys. Saatoin tehdä useita versioita, jotta tulos oli oikea. Käytin tätä menetelmää ainoastaan Italia aiheisiin töihin.
Tulos oli kaunis ja sain juuri haluamiani värisävyjä esim. kellertävää seinäpintaa vaikka käytinkin tummanruskeaa väriä. Työt menivät liiankin hyvin kaupaksi ja ongelmia tuotti niiden vedostaminen. Värin pyyhkimisen jälki näkyi helposti tuloksessa, jos oli vähänkin huolimaton. Syövytys kului myös nopeasti, eikä töistä saanut kuin kymmenkunta kunnollista vedosta.

Valokuvaus ja taidegrafiikka

Muistan tehneeni erään karmean liftausmatkan1976 Irlantiin kouluaikaisen kaverini kanssa. Meillä oli koko matkan erimielisyyttä valokuvauksen ja taidegrafiikan merkityksestä. Hän oli sitä mieltä, että tuhlaan aikaani grafiikkaa tekemällä, paremman tuloksen saisin valokuvaamalla. Hän oli Saksassa opiskellessaan tutustunut valokuvaajiin, jotka lavastivat erilaisia tapahtumia ja sitten valokuvasivat niitä. Tällä hetkellä nykyinen taidevalokuvaus on suurimaksi osaksi juuri tätä lavastamista. Silloin pidin sitä yleisön pettämisenä. Valokuvaus oli minun mielestäni parhaimmillaan dokumentoivaa. Silloin ja vielä tänäänkin olen sitä mieltä, että parhaat valokuvat ovat mustavalkoisia ja kertovat juuri oikealla hetkellä kuvattuja tapahtumia. Keräsin pieniä valokuvakirjoja esim. Henri Cartier-Bressonin, Walker Evansin ja Andre Kerteszin töistä ja mielestäni nämä valokuvaajat ovat tänä päiväkin parhaiden valokuvaajien joukossa.

Näkymä Lontoosta 1973

Lontoossa kävin aina Govent Gardenin valokuvataiteen galleriassa katsomassa valokuvanäyttelyjä. Nykyään olen hyväksynyt tietenkin värikuvat, mutta silloin olin tiukasti perinteen vaalija. Ajatus itsestä valokuvaajana oli vieras. Valokuvaus vaatii luonteen piirteitä, tietynlaista ulkopuolisuutta sivustakatsojan roolia, mutta myös ”röyhkeyttä” kuvata tilanne välittämättä kuvattavasta kohteesta. Lontoossa ottamani kuvat ihmisistä ovat pääasiassa telellä otettuja. Joskus onnistuin ottamaan kuvan niin nopeasti, ettei kohde sitä huomannut. Epäonnekseni kuvat olivat usein rakeisia ja epätarkkoja.

Lontoo, 1973

Oxford street,1973

Mies Hyde Park Conor:ssa 1973

(Leningradissa kuvasin DDR: laisella Orwo diafilmillä, koska se oli niin halpaa. Ihastuin filmiin, koska siinä oli niihin maisemiin sopivat värit. Kuvat ovat ihmeen hyvin säilyttäneet värinsä.) Leningradissa ihmiset eivät pitäneet siitä, että heitä kuvattiin. Kysyin muutaman kerran luvan kuvaamiseen. Kannoin kameraa melkein aina mukanani, mutta vanha järjestelmäkamera oli todella hidas kaikkine säätöineen ja ilman salamaa. Onneksi minulla siihen aikaan oli vakaat kädet ja raskas kamera pysyi tukevasti käsissä.

Näkymä Repin Instituutin portailta 1978

Mustavalkoiset kuvat tein itse melkein kokonaan, mutta negatiivit sentään teetin. Olin hankkinut Ylioppilaskameroiden jälkeen itselleni suurennoskoneen ja tein kuvia kylpyammeen päällä ja suurennuskone oli milloin missäkin pääasiassa eteisessä. Ongelmia tuotti ainainen pöly, jota vastaan taistelin erilaisin välinein. Kuvien teossa oli oma jännityksensä, mitä ei voi millään verrata nykyisiin digitaalisiin menetelmiin. Mustavalkokuvien lisäksi käytin diafilmiä, vaikka se olikin kallista. Yleensä. kun tulin matkalta, vein heti ensimmäiseksi filmit kehitettäväksi. Piti mahdollisimman nopeasti nähdä mitä kuvista tuli. Onneksi kotini lähellä Haagassa Ansarintiellä toimi silloin valokuvausliike, johon ammattilaisetkin toivat kuviaan kehitettäväksi.

Perinteinen taidegrafiikka on kuitenkin minun tekniikkani, vaikka sen tekeminen on harmittavan vaikeata, mutta siinä näkyy käsityön jälki. Tekniikka täytyy hallita, eikä huonoon jälkeen saa tyytyä, mutta tulos on usein aivan jotain muuta kuin mihin oli pyrkinyt ja siihen on alistuttava aina uudestaan ja uudestaan. Usein kuitenkin tulos voi ollakin parempi mitä oli suunnitellut ja silloin tunne on aivan sanoinkuvaamaton, hengästyttävä. Tallaista tapahtuu usein näyttelyä tehtäessä, jolloin työskennellään hyvin keskittyneesti, mutta työstetään useata työtä samaan aikaan. Tekemisestä tulee vapautuneempaa kuin pelkästään yhtä työtä päiväkaupalla nyhertäessä.